Johdannoksi

Olen purjehtijana aloittelija. Hankin ensimmäisen yli kolmimetrisen purjeveneeni vasta 43-vuotiaana keväällä 2003. Vaikka purjehdinkin pääasiassa merellä Helsingin ympäristössä, mahdollisuus kuljettaa vene välillä järville on minulle tärkeää. Vietin lapsuuteni Vanajanselän rannoilla. Siksi juuri sieltä oli luonnollista aloittaa ensimmäinen sisävesiseikkailuni purjeveneellä.

Aouda on 5,5 metriä pitkä, 2,5 metriä leveä, nostokölillä varustettu purjevene, Microtross, jonka masto ulottuu 9,2 metriä vedenpinnasta. Vene on sopivan pieni, jotta sitä voi purjehtia yksin. Myös veneen nosto ja lasku vesille trailerilla, sekä maston kaato ja nosto siltojen ja johtojen alituksessa onnistuu tarvittaessa yksin.

Koska arkkitehtina osallistuin Längelmäen Tunkelossa elokuussa 2003 järjestetyille ympäristö- rakennus- ja museoalan ammattilaisten dokumentointikinkereille, oli itsestään selvää yhdistää huvi ja hyöty. Siis purjeveneellä Vanajanselältä Längelmäelle.

Helsingissä syksyllä 2003 Aimo Nissi

Microtross
suunnittelija Hans Groop
valmistaja Vene-Björndahl, Kokkola

1. Pois Helsingistä

Perjantai-iltapäivällä tarkoitukseni oli lähteä toimistosta ajoissa, jotta pääsisin heti matkaan. Käytännössä vastuksia oli alusta alkaen. Lomaviikon edellä oli saatava suunnitelmia jakeluun, ja paperien laadinta kestää aina hieman pidempään kuin pitäisi.

Kello kuudelta lopulta lähdin Helsingistä pikavuorolla, joka olisi viisitoista vaille kahdeksan Iittalassa. Aurinko lähestyi taivaanrantaa jo bussimatkan aikana. Keskiviikkoiltana olin tuonut veneen trailerilla Helsingistä. Silloin olin saanut veneen poijuun ja palannut kumiveneellä rantaan puoli yhdentoista aikaan, jolloin jo oli kohtalaisen pimeää. Sitä myöhemmin ei elokuun iltoina enää pitäisi olla liikkeellä ainakaan oudoilla vesillä.

Veljeni oli Heinussa ja tarjosi autokyydin bussipysäkiltä rantaan. Heinusta haettiin kumivene. Sillä en kuitenkaan lähtenyt raskasta rinkkaa ja laukkua viemään Aoudaan, vaan Viljo lupasi viedä minut omalla veneellään rannasta purjeveneeseen. Näin sain kurottua vähän suunniteltua aikataulua kiinni, eikä lähtöä tarvinnut lykätä lauantaiaamuun.

Rantaa lähestyttäessä tieltä avautuu komea näköala Vanajanselälle. Siitä sai jo esimakua tulevasta. Järvi aaltoili tummana ja vaahtopäitä oli selällä kohtalaisesti. Tuuli oli pohjoisen puolelta, siis melko vastainen, kuten oli ennustettukin.

Aiemmin kesällä olin huomannut Aoudan takaharuksen trimmausvaijerin pylpyrän olevan niin pienen, että vaijeri sen kohdalla taipuu liian tiukasti. Säikeet olivat alkaneet katkeilla. Keskiviikkona olin jättänyt puomin riippumaan kiinni takaharuksesta, ja arvelin jo kaupungissa, että mahtaako vaijeri kestää tuulessa heiluvan puomin jatkuvaa pientä liikettä. Rantaan tultaessa saattoi heti todeta, että puomi heilahteli puolelta toiselle luvattoman paljon. Veneen takakulmiin haarautuva vaijeri oli odotetusti katkennut. Se pitäisi korvata sopivalla narulla, jota toki veneessä oli tarjolla. Itse asiassa naru saattaisi tässä olla vaijeria parempi ratkaisu muutenkin, takaharushan ei joudu yleensä kovaan rasitukseen.

Aallokko oli kova ja Viljon veneestä Aoudaan noustuani oli yritettävä pitää veneet lähekkäin tavaroiden lastausta varten. Sormi jäi veneiden väliin, ja verta vuoti aika tavalla. Olin kyllä tottunut siihen, että veneessä ponnistellessa usein joku paikka loukkaantuu. Vähästä ei kannata säikähtää, tai matka loppuu alkuunsa.

Alku siis ei luvannut hyvää. Piti ensi töiksi paikata oma sormi laastareilla ja Aoudan takavaijeri narulla. Sitten poijussa tempoilevaa venettä saattamaan lähtökuntoon.

Poijusta lähtö on melko helppo operaatio kovallakin tuulella. Isopurje voidaan rauhassa nostaa, kun veneen keula pysyy varmasti tuulessa. Keulapurjeen nostossa on jo valmistauduttava lähtöön. Vene pyrkii luovimaan poijussa. Fokan jalustus halutun lähtösuunnan vastaiselle puolelle alkaa kääntää venettä, jolloin poijusta irrottautumiseen jää muutama sekunti aikaa. Jos myöhästyy, poiju vetää veneen keulan takaisin ja pitää odottaa uutta luoviyritystä. Irrotuksen jälkeen pitää nopeasti jalustaa fokka oikealle puolelle, päästä heti peräsimeen ja saada vene hallitaan.

Tuuli oli kova ja vastainen. Purjehtimisen kanssa oli sen verran tekemistä, että en kyennyt mittaamaan tuulen nopeutta. Ehkä se vaihteli kahdeksan ja kymmenen sekuntimetrin välimailla. Luoviminen ei tahtonut sujua, vene ei tahtonut nousta tuuleen, keulapurje olisi pitänyt kiristää tiukalle, mutta vene tuntui aina karkaavan käsistä, ennen kuin sain jalusköyttä kiristettyä. Köydet sotkeentuivat ja purjehdustuntuma oli aivan poissa. Matka ei edistynyt.

Jänissalon saarten tuntumassa päätin käynnistää moottorin, kun ei vendakaan tahtonut onnistua ja ranta oli uhkaavan lähellä. Moottori pysähtyi. Päällimmäinen huoli alkoi olla, miten saan purjeet alas. Moottorin avulla veneen suunnan saisi paremmin pidettyä purjeiden laskussa. Pienen ponnistelun jälkeen pääsin Jänissalon tuulensuojaan, missä sain isopurjeen laskettua. Välttääkseni tuuliajolle joutumisen, pyristelin vielä pelkällä fokalla, siksi kunnes sain moottorin taas suostuteltua käyntiin. Tunnelma oli tietysti masentava, kun purjehduksen sijasta ajoin moottorilla vaivalloisesti vastatuuleen ja aurinko oli laskemassa ennenkuin kotiranta oli kadonnut edes näkyvistä.

Alkuperäinen tavoitteeni oli perjantai-iltana pyrkiä Sääksmäen sillan ali ja yöpyä joko Sillan tai Viidennumeron venesataman laiturissa. Arvioin molempien satamien olevan tällä tuulella alttiina aallokolle, joten kiinnittyminen olisi vaikeaa ja nukkuminen rauhatonta. Sitäpaitsi masto pitäisi kaataa, mikä nyt kovassa aallokossa tuntui mahdottomalta ajatukselta. Viikkoa aikaisemmin olin harjoitellut kaadon ja noston laituriin kiinnittyneenä Lauttasaaren suojaisessa venesatamassa. Sen onnistuminen oli tietysti lähtökohta koko sisävesipurjehdukselle.

Kanistereihin olin varannut bensiiniä mukaan viisitoista litraa, mutta moottorin säiliöön mahtuu kerralla vain yksi litra. Pitää olla aina varuillaan, ettei polttoaine lopu kiperässä paikassa. Kartasta oli etsittävä tuulensuojainen paikka ainakin tankkausta varten.

Huomasin, että Mäntysaaren laguuni, juuri silloin kohtisuoraan vasemmalla, olisi tällä tuulella koko järvenselän rauhallisin paikka. Se sopisi mainiosti myös yöpymiseen. Alkoi olla jo pimeä. Tämä olisi paljon suunniteltua aikaisempi pysähdys, matka oli tuskin alkanut, mutta annoin periksi olosuhteille ja pikaisen päätöksen jälkeen suuntasin laguuniin.

Mäntysaaren suojassa olikin lähes tyyntä. Kaksi moottorivenettä oli kiinnittyneenä saaren laituriin ja veneissä näkyi valoa. Tuulen ja aaltojen kohina kuului saaren yli. Oli helppo ankkuroitua. Sitten iltakahvit trangialla ja kuuma vesi termokseen aamua varten.

Tuntui siltä, että valoisaa aikaa ei olisi hukattavaksi. Herätyskello soimaan aamuneljältä, niin että kahvin nauttisin vielä hämärässä ja päivän valjetessa olisin jo liikkeellä. Päätin myös että aamulla kaadan maston Sääksmäen sillan alitusta varten jo tässä suojaisessa paikassa, jos tuuli edelleen pysyy kovana ja vastaisena.

suurenna kartta

Matkareitin alkuosa Vanajanselältä Valkeakoskeen.
Moottorilla ajettu reitti merkitty punaisella.
Purjehdittu reitti merkitty mustalla.
Keskimääräinen tuulen suunta merkitty nuolilla.
Numerot viittaavat tämän kirjoituksen lukuihin.

2. Sääksmäen silta

Tuuli jatkui aamulla lähes muuttumattomana. Aamukahvin jälkeen aloin valmistautua maston kaatoon. Tämä olisi ensimmäinen kaato tositilanteessa ja siihen oli varustauduttava huolellisesti. Edellisen illan vastoinkäymiset olisi unohdettava.

Kävin kaikki valmistelevat toimet huolellisesti läpi. Irrotin keulapurjeen ja pakkasin sen kajuuttaan. Laskostin isopurjeen edellisillan hässäkän jäljiltä paremmin, irrotin puomin varoen, ettei kiinnityspultti tai mutteri luiskahtaisi veteen. Varapultti pitäisi olla hankittuna. Puomitaljan irrotus, jalusköyden viulupylpyrän irrotus ja puomin varastointi purjeineen kajuuttaan. Maston kannatustelineen asetus paikalleen. Peräsimen pinna on nostettava aivan yläasentoon, että telineelle olisi tilaa. Peräsimellä voi kuitenkin ohjata. Kumiköysien asennus maston molemmille sivuille vaimentamaan maston sivusuuntaista liikettä. Taljan yläpään kiinnitys spinaakkerin nostinköyteen ja alapään kiinnitys fokan nostinköyden sakkeliin, joka puolestaan kiinni keulahelaan. Molemmat nostinköydet tiukasti köysilukkoihin. Spinaakkerin nostimen tulee olla lukittuna koko operaation ajan, fokan nostinta sen sijaan tullaan päästämään löysälle kaadon aikana. Taljan vetoköysi asetetaan juoksemaan oikean keulaklyyssin kautta niin, että köysi rullautuu taljalle hallitussa kulmassa. Ankkuriköyden on tämän vuoksi oltava vasemmassa klyyssissä. Fokan nostin kiristetään vinssillä niin, että keulavaijeri löystyy. Tässä vaiheessa on takaharuksen oltava löysällä. Kun veto on kokonaan fokan nostimella, voidaan keulavaijerin pultti irrottaa. Heti kun vaijeri on irti, pultti ja sokka asetetaan takaisin paikalleen vanttiruuvin päähän etteivät ne vahingossa putoa veteen.

Nyt kaikki on valmiina kaatoon. Vielä kerran tarkastetaan kaikki köydet. Taljaköysi ja fokan nostin käteen tukevasti, juhlallinen keskittyminen kuin urheilusuoritukseen ja sitten fokan nostimen lukko auki. Molempia köysiä päästetään varovasti vuorotellen, ja masto alkaa hitaasti kallistua. Kaadon edistyessä veto köysissä vähitellen kasvaa. Pian mastoon ulottuu kurottumaan kiinni ja paino siirtyy köysiltä harteille ja lopuksi tähdätään, että masto laskeutuu kannatintelineensä koloon.

Vaijerit on ennen liikkeelle lähtöä tarkastettava. Erityisesti takaharus ui holtittomasti vedessä ellei sitä sido jollain tavalla kiinni. Moottorin tankkaus täyteen, sää vaikuttaa siltä, että moottorilla tullaan ajamaan masto kaadettuna paitsi Sääksmäen sillan ali, myös Vuolteen sillasta ja Valkeakosken kanavasta ja kaupunkialueen silloista.

Puoli kuuden aikaan käynnistin moottorin, nostin ankkurit, ja lähdin sitten ulos saaren suojasta. Tuuli ja aallokko oli kohtalainen. Vasta-aallokkoon kuljettaessa vene nyökkyi niin, että tuntui tarpeelliselta pitää mastosta kiinni, ettei se heilahtaisi pois telineestään. Katsoin parhaaksi varmistaa naruilla maston ja vaijerien paikallaan pysymisen.

suurenna kuva

Sääksmäen silta, Taustalla Rauttunselkä.
Merenkulkulaitos, merikarttasarja O, kansikuva.

3. Valkeakoski

Matka Sääksmäen sillalta Valkeakosken kautta Mallasvedelle on purjehtijalle kiusallinen. Parin mailin välein on esteitä. Heti Rauttunselän jälkeen on 9metrin johdon alitus, sen jälkeen Vuolteen silta, sitten Valkeakosken kanava, jonka jälkeen kaupunkialueella kolme siltaa. Kova vastatuuli helpotti päätöstä olla nostamatta mastoa lainkaan ylös ennenkuin kaikki nämä olisi selvitetty. 9 metrin johdon olisi tosin matalinta kohtaa väistäen voinut alittaa, nyt kun järvien vedet olivat puolisen metriä normaalia alempana.

Sähkölinjan alituksen jälkeen moottori alkoi oireilla bensan loppumisen merkiksi. Olin varannut kevyen ankkurin valmiiksi, ajoin vähän sivuun väylältä ja ankkuroin tankkaamaan. Kahden hevosvoiman moottorilla selviää siis yhdellä tankillisella viisi meripeninkulmaa, ja siihen meni noin tunti. Hyvä tietää. selviäisin 50 mailin matkasta Längelmäelle mukana olevilla bensavaroilla, jos jostain syystä purjehduksesta ei tulisi mitään.

Vuolteen sillan jälkeen ajetaan kohti kanavaa ja tehtaita. Kanavan suulla on omalaatuinen kesäaamun tunnelma. Sellun hajuista usvaa nousee valkoisena pilvenä pyörteilevästä virrasta tehdasta vastapäätä olevien omakotitalojen pihoille, missä asukkaat ovat heräilleet askareihinsa usvan läpi siivilöityvässä aamuauringon valossa. Ilmeisesti he ovat täysin tottuneet tähän väkevään jokapäiväiseen lemuun.

Pohjoistuuli ei onneksi osu lainkaan tähän kapeikkoon, niin saatoin rauhassa kiinnittyä laituriin ja käynnistää itsepalvelusulutuksen. Heti narusta vedettyäni sulkuportti alkoi raottua paljastaen kapean siivun viisi metriä korkeaa vesiseinämää. Vähitellen virtaus voimistui.

Sulutuksessa veneen ohjattavuus joutui koetukselle. Laiturista piti irrottautua hyvissä ajoin lähtövalmiiksi, kun virtaus sulusta vielä oli melko voimakas. Moottorissa ei ole peruutusvaihdetta ja alhaalla oleva masto telineineen hankaloittaa peräsimen käyttöä. Jos venettä kääntää kerralla liikaa, pitkälle taakse ulottuva masto huitoo minne sattuu. Sulun sisällä kannataa jäädä lähelle sisääntuloporttia, ettei sulkuun sisään tulevan veden virtaus lähde viemään venettä. Sulun laidalta riippuvista köysistä käsin kiinni pitäen yritin painaa veneen lepuuttajat tiukasti vasten seinää. Silti oli vaikeaa pitää vene suorassa niin, ettei maston pää raapisi kanavan betonilaitoja. Mastovalo kolahti muutaman kerran betoniin, mutta säilyi ehjänä. Windex olisi varmasti rikkoutunut jos olisin ehtinyt varustaa maston sellaisella.

Kun sulku oli täyttynyt ja vihreän valon sytyttyä ajoin ulos, olin päässyt Längelmäveden tasolle. yksi etappi oli siis saavutettu.

Kaupat aukeaisivat kohta. Ajoin torin vieraslaituriin. Köli otti yllättäen pohjaan kiinni laiturin vieressä. Oli peräännyttävä hieman ja nostettava köli puoliksi ylös. Vedet ovat todella matalalla. Luultavasti tämä laituri on sentään tarkoitettu vähintään 1,2 metrin uppoumalle.

Muonavaraston hankinnan jälkeen jatkoin Apian kanavan läpi Säterin venesataman edustalle. jossa ankkuroiduin suojaisaan paikkaan maston nostoa varten.

Maston nosto sujui ongelmitta, vaikka siihen kuluikin puomin kiinnitys mukaan lukien reilusti puoli tuntia. Kaikkien narujen virittäminen ja tarkistus otti aikansa. Maston laskuun verrattuna operaatio on hieman turvallisempi siinä suhteessa, että keulapurjeen nostimen köysilukko voi olla kiinni, koska se sallii köyden sisään vedon, mutta silti estää köyden karkaamisen toiseen suuntaan. Kun varsinainen nosto tapahtuu spinaakkerinostimeen liitetyllä taljalla, niin keulapurjeen nostimesta voi välillä vetää löysät pois ja se varmistaa, ettei masto pääse kaatumaan kesken nostoa takaisin alaspäin.

suurenna kartta

Matkareitti Valkeakoskesta Kaivantoon.
Moottorilla ajettu reitti merkitty punaisella.
Purjehdittu reitti merkitty mustalla.
Keskimääräinen tuulen suunta merkitty nuolilla.
Numerot viittaavat tämän kirjoituksen lukuihin.

4. Mallasvedeltä Roineelle

Reitti Valkeakoskelta Roineen suuntaan on paikoin ahdas ja kivikkoinen, hyvin tarkasti ajettava. Vaikein paikka on ennen Tyrynselkää Pitkäsaaren ja Orisalon välissä. Kohtuullisella sivu- tai myötätuulella siitä voisi yrittää purjein, mutta nyt kovalla pohjoistuulella se ei mielestäni ollut mahdollista.

Matka jatkui moottorilla, nyt sentään jo masto pystyssä. Kovassa vastatuulessa luovimiseen soveltuvat selät ennen Roinetta olivat kovin pieniä ja etapit kapeikkojen välillä kovin lyhyitä. Tässä järvi-Suomi paljasti purjehtijalle nurjimmat puolensa.

Etukäteen olin ajatellut, että Roineella voi pohjoistuulella päästä purjein, jos valitsee merkityn väylän sijasta reitin Vänninsalon länsipuolelta Roineen selälle, josta voi sitten ottaa sivutuulikurssin itäkoilliseen suoraan kohti Kaivannon kanavaa. Se, etten tätä reittisuunnitelmaa noudattanut, jäi koko matkan ratkaisuista lopulta eniten harmittamaan. Roineen selän taittaminen kymmenen sekuntimetrin sivutuulella olisi ehkä ollut järvimatkailua parhaimmillaan.

Päätin jatkaa laivaväylää moottorilla kolmesta syystä. Ensinnäkin pitkän moottorilla-ajon jälkeen purjehdustuntuma oli niin poissa, että ajatus purjeiden nostamisesta pelottavan kovassa tuulessa hirvitti. Toiseksi Vänninsalon lounaispuolella on pinnan alainen kari kartan mukaan 1,7 metrin syvyydessä. Näin matalan veden aikaan kovassa aallokossa se saattaisi olla vaarallinen. Sen tarkkaa sijaintia on maamerkkien avulla vaikea arvioida. Kolmanneksi vatsa muistutti, että lounasaika oli käsillä. Vänninsalon etelärannan tuntumasta löytyisi suojaisa ankkuripaikka ruuanlaittoa varten.

Ennen lounastaukoa Vänniönsalmessa kokeilin kuitenkin nostaa pelkän fokan, mutta luovikulma ei sillä riittänyt väylällä pysymiseen.

Loppumatka Kaivantoon meni hieman haikeissa tunnelmissa , kun Roine jäi tällä kertaa purjehtimatta. Tällaiselle matkalle ei pitäisi lähteä liian tiukalla aikataululla. Tarkoitus olisi ehtiä vielä sunnuntai-iltapäivällä Tunkeloon. Siinä suhteessa kryssiminen Roineen selällä varsinaiselta matkareitiltä sivussa olisi ollut vain silkkaa huvittelua. Nythän oli tarkoitus ensisijaisesti päästä eteenpäin.

Ennen Kaivannon kanavaa piti taas kaataa masto, jonka Valkeakoskella olin siis nostanut tavallaan turhaan. Ongelma oli taas löytää riittävän suojaisa ankkuripaikka. Talviahteen lahti avautuu Kaivannosta luoteeseen ja kanavan suu on avoin lähes pohjoisillekin tuulille. Onneksi Kanavan suulla on huomattavan syvää ja voi ankkuroida aivan jyrkän harjurannan tuntumaan. Toisaalta ankkuriköyttä saa laskea pitkälti toistakymmentä metriä ja silti se nousee pohjasta lähes pystysuoraan ylös, jolloin pito jää epävarmaksi. Pidemmällä köydellä taas vene voi ajautua kiinni rantaan, jonka lähellä täytyy olla tuulen suojan vuoksi.

suurenna kartta

Koko matkan tarkimmin ajettava kohta
Mallasvedeltä pohjoiseen Tyrynselälle
Roineen suuntaan mentäessä.
Merenkulkulaitos, merikarttasarja P, lehti 533.

suurenna kuva

Tossanselkää Hausalon pohjoispuolella.
Taustalla Vänniönsalmi ja Roine.
Merenkulkulaitos, merikarttasarja P, kansikuva.

Tämä pohdiskelu liittyi matkani määränpäähän. Tarkoitukseni oli viettää viikko dokumentoimassa kulttuuriympäristöä Tunkelossa, jonka kylämaiseman muotoutumiseen tuo järven lasku on ratkaisevasti vaikuttanut. Tähän ajatukseen sisältyy myös hieman haikeutta purjehtijan kannalta. Vanhalla järvellä olisi varmaan ollut avarammat vedet purjehtia kuin siinä solikossa, jolta Längelmäveden yläjuoksu kartalta katsoen nyt näyttää.

laajempi kartta

Kaivanto. Kanavan alapuolista syvännettä
ympäröi vedenalainen harjanne.
Merenkulkulaitos, merikarttasarja P,
karttalehti 540

5. Kaivannosta Pelisalmeen

Maston kaato sujui ongelmitta. Tällä kertaa jätin kaikki köydet ja taljan viritetyksi paikoilleen, koska sillan jälkeen noston oli tapahduttava välittömästi. Tuulen suojaa oli tarjolla vain aivan sillan tuntumassa.

Purjehdusmatka jakaantuu mielessä mastonkaatojen mukaan etapeiksi. Kaivannosta Pelisalmen sillalle on vain vajaa neljä meripeninkulmaa. Seuraava etappi olisi siis noin tunnin pituinen. Jos olisin tähän saakka saanut kylläkseni purjehtia, tämä etappi olisi mennyt ehkä luontevasti moottorilla mastoa lainkaan nostamatta. Nyt kuitenkin tuuli tuntui sen verran rauhoittuneen, että purjeet oli pakko saada heti ylös. Moottorilla ajoin vain irti ankkuripaikasta väljemmälle.

Väylä koilliseen kohti Pelisalmea oli pohjoistuulella luovikulman rajoilla. Lähtö sujui vielä helposti, mutta Keikankärjen ohitus olisi vaatinut nousua liian ylös tuuleen. Otin siksi Lapinsaaren ja Pajusaaren välistä kryssin kohti Mobilian räikeästi kiiltelevää ja maiseman pilaavaa lasikattoa. Ainoa myönteinen seikka rakennuksessa on toimia helppona maamerkkinä purjehtijoille. Muuten se todistaa rakennussuunnittelijoiden ja rakennusvalvontaviranomaisten piittaamattomuudesta. Asemakaavoitusta tässä ei pidä syyttää. Paikkahan on mitä mainioin matkailua palvelevalle toiminnalle.

Täältä Villikanlahdesta suunta Pelisalmeen oli itäkoilliseen, siis hieman edullisempi kuin järven toisella rannalla oleva merkitty väylä. Matka sujui nopeasti, kunnes jo Pelisalmen tuntumassa sää alkoi muuttua. Pilvet olivat tummentuneet ja ilmassa oli sateen, ehkä jopa ukkosen uhkaa. Kuitenkin tuuli, joka oli koko päivän kiusannut liiallisella voimallaan, tyyntyi yllättäen lähes kokonaan. Kaatosade iski lähes tyyneen veden pintaan samalla kun sain ankkurin veteen. Katselin, kun läheiselle kallioluodolle moottoriveneellään eväsretkelle rantautunut perhe yllätyksekseen kastui läpimäräksi.

Kolmannessa maston kaadossa, vaikkakin sadevarusteissa, alkoi olla jo rutiinia ja päätin kehitellä operaatiota vielä arkipäiväisemmäksi. Aiemmin olin ottanut keulapurjeen irti etuharuksesta, johon se on klipseillä kiinnitetty etuliikistään. Tämän olin tehnyt, jotta "pöytä olisi puhdas" turvallisuuden maksimoimiseksi. Oivalsin keulapurjeen irrottamisen turhaksi, itse asiassa sen paikalleen jättäminen helpottaa operaatiota. Irroitettu etuharus ei karkaile holtittomasti nyt, kun se on kiinni kannella lepävässä purjenyytissä. Keulapurjeen nostinköysi tietysti pitää irrottaa purjeen yläkulmasta, koska nostinköyttä tarvitaan maston kaadossa.

Matkareitti Kaivannosta Pelisalmeen.
Moottorilla ajettu reitti punaisella.
Purjehdittu reitti mustalla.
Keskimääräinen tuulen suunta merkitty nuolilla.
Numerot viittaavat tämän kirjoituksen lukuihin.

6. Längelmävedelle

Kaivannosta Pelisalmeen oli ehkä matkan lyhin etappi, kun taas Pelisalmesta koilliseen avautuu varsinainen Längelmäveden purjehdusalue. Keskeytyksetön reitti ulottuu Länkipohjan suunnassa Rönniin. Sen lisäksi voisi halutessaan suunnata Orivedelle Pappilanselälle.

Vesistön avartuminen sillan pohjoispuolella purjehduskelpoiseksi näkyi heti. Mökilaiturissa oli kiinnittyneenä sinirunkoinen pieni purjevene isopurje jostain syystä nostettuna, vaikka ketään ei näkynyt kannella eikä rannassa. Tuuli olikin täysin tyyntynyt, jotta tuo ylipäänsä oli mahdollista. Mitä ilmeisimmin vene oli Microtross. Sen isäntä oli ehkä aikeissa lähteä liikkeelle tai paremminkin juuri palannut, koska lauantaisauna oli jo lämpiämässä.

En päästänyt Aoudaa tekemään lähempää tuttavuutta lajitoveriinsa. Sen verran minulla kuitenkin oli esiintymishalua, että ankkuroin mahdollisimman lähelle maston nostoa varten. Operaatioon liittyi nyt hiukan suorituspaineita, koska paikalla saattoi olla asiantuntevaa yleisöä. Itsekin tosin aloin jo pitää itseäni konkarina.

Koska oli aivan tyyni, katsoin tarkoituksenmukaiseksi viettää päivällistauon saman tien, jos vaikka tuuli sen aikana viriäisi.

Aikataulu näytti pettävän perusteellisesti. Olin asettanut tavoitteeksi ehtiä illaksi Rönniin, jossa voisi yöpyä venesatamassa ja käyttää sen palvelut hyödyksi. Rönnin lavalla piti ennakkotietojen mukaan sitäpaitsi esiintyä Paula Koivuniemen. Lavatanssien ilmapiiri olisi varmasti tuntunut nyt aivan erityisen syntiseltä, kun itse olin jättänyt perheeni yli viikoksi. Veera ja varsinkin Aapo ekaluokkalaisena saa aloittaa koulun ilman isän osanottoa.

Soitin kotiin. Vilja ilmaisikin tyytyväisyytensä siitä, etten ehtisi Rönniin. Tietysti se oli yhtä leikkimielistä mustasukkaisuutta kuin oli minun lauantaitanssiunelmani keinotekoista. Parhaassa tapauksessa olisin poikennut yhdellä oluella ja vetäytynyt sitten loppuyöksi kajuuttaan turvalliselle etäisyydelle huvielämästä. Oikeasti Vilja on mustasukkainen Aoudalle. Mielestäni poissaolon kotoa korvaa kuitenkin lapsille se tieto, ja esimerkki, että isä tekee jotain tosissaan.

Yllättäen tulee sade ja tuuli, jopa liian kova. Aouda pyörii ja tempoilee ankkurissa epätietoisena tuulen suunnasta. Sade piiskaa kantta ja tunkeutuu sisään. On pakko ottaa kompassi pois oviaukosta ja panna luukku toistaiseksi kiinni. Sinisen purjeveneen isopurje on onneksi otettu jo alas.

Tämähän alkaa olla hullunkurista. Suurella vaivalla olen päässyt Vanajavedeltä Längelmäveden portille, mutta sää on kaikissa muodoissaan vastuksena. Päivällistauko tyvenessä uhkaa muuttua yöpymiseksi myrskyn silmässä. Näinkin pienessä salmenpohjassa ehtii muodostua vaahtopäitä, vai sadeko vain piiskaa aallonharjat rikki?

Hetken odottelun jälkeen tuuli asettuu siedettäväksi. Annan perämoottorilla kevyesti taustatukea, niin että vene pysyy likimain paikoillaan ankkurin noston ajan, eikä heti karkaa tuulen mukana taaksepäin. Liikkumavaraa tuulen alapuolella ei ole paljon. Tässä peräsimeen kytketyt narut, joilla voi hallita venettä myös etukannelta, osoittautuvat tarpeellisiksi. Pari ylimääräistä kierrosta ankkurin liekaköydessä silti tulee tehtyä ennenkuin tilanne on selvitetty.

Sade jatkuu vuolaana, mutta tuuli on sopivan suuntainen. Nyt matka lähti edistymään, kello puoli kahdeksalta, noin vuorokausi matkaan lähdön jälkeen. Tässä on iso ero siihen verrattuna, että olisi jäänyt ankkuriin sadetta pitämään. Vatsakin on täynnä ja järveä riittää, ei mitään syytä hillitä vauhtia.

suurenna kartta

Matkareitti Pelisalmesta Längelmävedelle Eräpyhän kohdalle.
Moottorilla ajettu reitti punaisella.
Purjehdittu reitti mustalla.
Keskimääräinen tuulen suunta merkitty nuolilla.
Numerot viittaavat tämän kirjoituksen lukuihin.

7. Ponsanselkä

Ponsanselän ylityksessä kurssi on tähänastista enemmän itään, tuulen suunta on suoraan sivulta, jopa sivumyötäinen. Sade on aika rankkaa ja tuuli navakkaa. Selkä sadetta vastaan ja veneessä täysi vauhti, lienee jossain kuuden, seitsemän solmun vaiheilla.

Vesi kohisee yllä ja alla. Puomin päästä valuu vuolaana norona koko isopurjeelle satava vesi alas, toisinaan veteen, kun kovan tuulen vuoksi pitää päästää purjetta ulos, toisinaan veneeseen, kun purjetta pystyy puuskan hellittäessä vetämään sisään.

Veden kohinasta hahmottuu vähitellen jatkuvasti kertautuva rytmi, joka siivittää matkantekoa, ja puhdistaa mielen kaikista muista ajatuksista.

Ainoa seikka, joka alkoi huolettaa, oli pimenevä ilta. Kun tuuli suosi vihdoinkin matkantekoa, oli jo alettava etsiä kartalta yöpymispaikkaa. Arvioin, että tuulen suunta mahdollistaisi vielä käännöksen pohjoiseen, Ison Kalliosalon kärjestä kohti Eräpyhää. Längelmävesi on tässä avoin, eikä tuulensuojaista ankkuripaikkaa olisi ehkä helppo löytää. Arvelin kuitenkin, että Eräpyhän niemen eteläpuoli aivan rannan tuntumassa olisi suojainen. Sinne saakka voisi yrittää, vaikka näkyvyys heikkeni koko ajan. Koillisessa onneksi pilvet alkoivat väistyä ja laskeneen auringon puna antoi vielä valoa. Sadekin hellitti Ponsanselän jäädessä taakse.

Iso Kalliosalo on todella nimensä mukainen. Salo tarkoittaa suomen kielessä suurta metsäistä saarta, Isossa Kalliosalossa metsä kasvaa korkealla jyrkän kallion laella. Vaikka aurinko oli jo aikaa sitten laskenut, kesäyön koillisen punerrus väritti vielä kilometrin pituisen kallioseinämän.

Längelmäveden valkoiset kummelit ovat erikoisen ilmeikkäitä ja koristeellisia. Eräpyhän edustan kummeli on yksi niistä. Kiikarilla, jolla yöllä näkee sen valovoiman ansiosta vielä paremmin kuin paljain silmin, saattoi kummelin vielä erottaa Ison Kalliosalon kohdalta. Sen sijaan reitillä olevia viittoja sai etsiä vähäisessä valossa tosissaan. Summittaista suunnistusta toki helpotti Eräpyhän niemen luonteenomainen siluetti hämärää yötaivasta vasten.

8. Ankkuripaikka yöksi

Käännös kohti Eräpyhää tarkoitti myös käännöstä enemmän vastatuuleen. Olin arvioinut, että suunta olisi enemmänkin kriittinen, mutta luovimiseen ei ollut tarvetta. Pimeän vuoksi ei oikein olisi ollut edellytyksiäkään.

Nyt saattoi arvioida tuulen suuntaa myös ankkuripaikan etsinnän kannalta. Tuuli oli purjehtimiselle edullinen, mutta alkoi näyttää selvältä, että Eräpyhä ei antaisi tällä suunnalla suojaa. Yöpymispaikkaa olisi haettava länsirannan puolelta.

Pimeänavigointia varten oli katsottava kartasta kivetön ranta, jonka muodot saattaisi tunnistaa siluetista taivasta vasten. Tällainen paikka löytyikin. Länsirannalta kuroutuu erillinen saari, jota kiertää matala salmi. Tämän salmen suu hahmottuisi matalampana kohtana metsän siluetissa ja salmen suussa pääsisi mahdollisimman syvälle rantapuuston suojaan ankkuriin.

Hyvää vauhtia ei mielellään olisi keskeyttänyt, mutta pimeä pakotti ottamaan purjeet alas. Länsirannalle oli mentävä suoraan vastatuuleen, joka oli vielä melko navakka. Purjeen lasku oli pimeässä itse asiassa melko vaativa suoritus. Peräsintä piti ohjata naruista samalla kun purjeita ottaa alas. Tästä ei tahtonut tulla mitään. Päätin auttaa asiaa käynnistämällä moottorin vielä purjeiden ollessa ylhäällä, jotta saisin veneen paremmin pysymään keulan tuulessa purjeidenlaskun ajan. Aallokkoa oli niinkin paljon, että potkuri hetkittäin kuulosti pyörähtävän ilmassa. Tuntui kuin tuuli olisi yllättäen taas noussut myrskyisäksi. Osittain kysymys oli vain siitä että tarkasti ylös tuuleen noustessa tuuli ei niin kovin pääse kallistamaan venettä. Nyt purjeita laskettaessa vene helposti kääntyi vahingossa sivutuuleen ja aiheutti vaikeuksia. Isopurjetta laskettaessa on vielä ponnisteltava purje hallitusti sidottuun nippuun, ettei tuuli revi pakettia auki. Muutaman heittäytymisen ja mustelman jälkeen tilanne taas rauhoittui ja saatoin keskittyä moottorilla ajaen kartalta katsomani ankkuripaikan hakuun.

Lähestyin salmen suuta varovasti ja tarkistin välillä rannan madaltumista laidan yli käsikaikuluotaimella. Karttaan oli merkitty kaislikkoa ja taskulampun valokeilassa sen saattoi todeta pitävän paikkansa. Kun syvyyttä oli enää kaksi metriä ja kaislikon reunaan enintään kaksikymmentä, heitin molemmat ankkurit veteen, eri suuntiin, ettei vene ajautuisi kaislikkoon, vaikka tuulen suunta kääntyisikin yöllä.

Nyt pieni annos Valkeakoskelta hankittua jaloviinaa tuntui ansaitulta lämmikkeeltä keiton ja kahvin lisäksi. Sen verran kuitenkin väsytti, että pelkkä sadeasun riisuminen riitti iltatoimiksi. Pyjamaan sonnustautuminen olisi ollut tarpeetonta hienostelua.

9. Kryssien Rönniin

Yö oli ollut kylmä. Aamulla oli puettava kaikki saatavilla olevat vaatteet päälle. Tuuli ei ollut juurikaan tyyntynyt. Suunta oli edelleen pohjoisesta. Sateen uhkaa ei enää ollut. Aurinko näyttäytyi pilvien raosta noustessaan. Eräpyhä kohosi vastarannalla. Maisema näytti suunnilleen siltä kuin olin yöllä olettanutkin sen näyttävän.

Osoittautui kuitenkin, että olin ankkuroinut vain reilun viidenkymmenen metrin päähän pienestä kesämökistä. Karttaan sitä ei tietenkään ollut merkitty, eikä sieltä yöllä ollut näkynyt valoja. Tarkoitukseni ei ollut loukata kenenkään yksityisyyttä. Tuskinpa sitä tässä pääsikään tapahtumaan. Jos joku oli kotona, tulin kun he jo nukkuivat ja lähden ennen kuin heräävät. Enkä käynnistä moottoria.

Lähtö oli helppo. Ankkurit ylös sitkeästä savipohjasta ja kevyt tuuli vie venettä turvallisesti poispäin rannasta. Purjeet ehtii nostaa, ennenkuin tuuli yltää täyteen voimaansa. Sitten kun ranta ei enää suojaa, jalusköydet ovat tukevasti käsissä ja matka jatkuu.

Pääsy Lehtisensaaren ohi edellytti niin leveitä kryssejä kuin järvessä oli tilaa. Kävin käntymässä saman salmen vastakkaisessa päässä, minkä toisessa päässä olin yöpynyt. Kun lopulta sain Lehtisensaaren aivan rantaa hipoen ohitettua, reitti jatkui itään kohti Rönniä kapeaa mutkaista väylää, jolla oli kryssittävä aivan vastakkaisten rantojen kaislikkoja hipoen. Aurinko oli tullut kunnolla esiin. Se paistoi idästä ja väylää oli katsottava vastavaloon. Viittojen löytäminen auringon kilosta oli paikoin tuskallista.

Neljännen kerran maston kaato. Rönnin sillan jälkeen ei pidä erehtyä kiinnittymään ensimmäiseen laituriin sillan jälkeen mastoa nostamaan, koska vajaan sadan metrin päässä on vielä 6 metrin korkeudessa sähköjohto. Vasta sen jälkeen on varsinainen vierassatama.

Olin jo niin tottunut ankkuroitumaan, että en kiinnittynyt lainkaan Rönnin laituriin, vaan nostin maston viidenkymmenen metrin päässä laitureista kaislikon reunassa. Kello oli puoli yhdeksän vaiheilla. Laiturissa ihmiset heräilivät veneissään. Useimmat moottoriveneet tunnistin samoiksi, joita olin nähnyt Valkeakoskella ja jotka olivat lauantain aikana eri vaiheissa ohittaneet minut. Paula Koivuniemi oli siis todellakin vetänyt väkeä Rönniin tai ainakin antanut hyvän tekosyyn lähteä veneretkelle. Vesilläolo varmaan oli näillekin ihmisille liikkeellelähdön tärkein motiivi.

suurenna kartta

Matkareitti Längelmävedeltä Eräpyhän kohdalta Tunkeloon.
Moottorilla ajettu reitti punaisella.
Purjehdittu reitti mustalla.
Keskimääräinen tuulen suunta merkitty nuolilla.
Numerot viittaavat tämän kirjoituksen lukuihin.

10. Koljonselkä

Olin nyt jo ohittanut matkareittini vesistöjen avarimmat selät tapaamatta vesillä ainuttakaan purjevenettä, vaikka viikonloppu olikin. Ehkä syy oli kovassa kelissä, ja siinä, että parhailla purjehdusvesillä, Vanajanselällä ja Ponsanselältä Längelmävedelle, en ollut liikkeellä niinsanotusti ihmisten aikaan, vaan iltahämärissä ja kukonlaulun aikaan. Silloin Suomen luonto mielestäni tarjoaakin vaikuttavimmat elämyksensä. Huviveneilykin on parhaimmillaan, kun se tarjoaa haasteita ja vastuksia voitettavaksi.

Harva hankkii venettä purjehtiakseen vain Koljonselällä, joka oli kohta aukeava eteeni. Yhä varmemmin saisin taittaa matkaani yksin. Ero on huima, jos vertaa myötätuulipurjeiden iloista kirjoa sunnuntaipäivänä Espoon saaristossa tähän yksinäiseen pieneen veneeseen, joka neljännen maston noston jälkeen lähtee nousemaan sivuvastaisessa pohjoistuulessa Koljonselälle. Mukavuudenhaluisimmat purjehtijat eivät koskaan elämässään tule purjehtimaan täällä. Tuo ajatus antoi uutta hohtoa veneellekin. Aouda, Helsingin Lauttasaaren venesataman pienin pursi, olikin yhtäkkiä kasvanut järvien kuningattareksi.

Suojaisissa kapeikoissa ennen ja jälkeen Rönninsalmen tuuli oli hyvin riittänyt purjehtimiseen, mutta silti tuulen voima Koljonselällä oli yllättävä. Tuuli oli samaa luokkaa kuin Roineella, missä en ollut uskaltanut nostaa purjeita. Nyt oli matkan aikana kokemus jo karttunut niin, ettei ollut tarvetta empiä.

Selän yli merkityn väylän suunta on hieman koillisesta pohjoisen puolelle. Keskimäärin pohjoisesta puhaltava tuuli ei mahdollistanut suoraa ylitystä. Ensin pidin suuntaa kohti Tiirinkaria ja sitten sen tuntumasta, järven leveimmältä kohdalta, kryssi poikki koko selän kohti Haudansaarta. Sieltä sitten pohjoisrannan väylää, hieman tuulelta suojassa kohti Kirjaanselälle johtavaa solikkoa.

Koljonselällä oli aivan omalaatuiset tuuliolosuhteet. Tuuli oli paitsi kova myös hyvin pyörteinen. Omaksuin uuden tavan purjehtia, jota voisi kutsua vaikka nokkimiseksi. Aluksi yritin vastata puuskiin ja pyörteisiin päästämällä purjeita aina tarpeen mukaan ulos niin, että kurssi pysyisi suurin piirtein vakiona. Näin ei kuitenkaan päässyt kovin ylös tuuleen vaan joka löysäyksessä hävisi suunnassa. Parempi oli vetää purjeet tiukasti sisään ja myötäillä pyörteitä vain peräsimellä. Näin reitti muodostui peräkkäisistä vain muutaman kymmenen metrin pituisista kaarista.

Olosuhteiden vastakohta oli taas täydellinen kun Piitansalmeen johtavissa suojaisissa kapeikoissa sai käsin asetella purjetta sopivinta asentoa hakiessa.

Piitansalmessa 12 metrin sähköjohtojen rinnalla on 6,3 metrin korkeudessa yksinäinen puhelinlanka. Se on melko tarkasti Rönnin ja Länkipohjan puolivälissä katkaisemassa tämänkin vesialueen purjehtijalta kahtia. Siltojen alitukset voi kokea haasteena, mutta maston kaato tämän langan vuoksi on pelkästään turhauttavaa.

11. Kirjaanselältä Tunkeloon.

Järvenselät pienenevät ja väylät kapenevat ylävesistöön noustaessa. Kirjaanselällä mahtui vielä luovimaan suurpiirteisesti kohtalaisessa tuulessa, mutta loppumatkan haaste oli venyttää Säkkiän kapean järven suuntaiset halssit mahdollisimman pitkiksi ja koetella kuinka lähelle jyrkkää rantaa uskaltaa lähestyä ennen kryssiä toiselle rannalle. Suolimaisen järven pohjoisrannalla on pieniä lahdelmia, joiden kohdalle kryssit oli syytä osuttaa.

Juuri tämä Säkkiän Karviansalmi ei ennen vuosien 1604 ja 1830 vedenpinnan laskuja varmaankaan kovin erilaiselta näyttänyt. jyrkiltä rannoilta ei paljonkaan kalliota ole jäänyt kuiville. Monet lahdet ovat kuitenkin kuroutuneet tästä irti ja muodostavat pieniä järviä ja lampia. Kiinnitin rannassa Eeronsaarta vastapäätä huomiota kohtaan, josta ilmeisesti nykyisten Tunkelonlahden ja Pitkäveden muodostama lahti on liittynyt Säkkiään. Siinä kohdassa on kolme pyöreää kallionyppylää, jotka aikanaan ovat kai muodostaneet saariketjun salmen poikki.

Matkan loppua kohti vauhti alkoi hiipua. Tuuli oli koko ajan heikkenevää. Näytti siltä, että purjeilla yrittäminen ei tänä iltapäivänä olisi tarkoituksenmukaista. Päätin pitää järven ylittävää 12 metrin johtoa tämän viimeisen etapin maaliviivana. Siitä oli enää puoli mailia moottorilla lahdenpohjukkaan Tunkelon Isotalon laituriin. Ankkurit perään, keula laiturin nokkaan ja matka oli tehty. Laiturille noustessani kiinnitin huomiota, että edellisen kerran olin ollut kovalla maalla toista vuorokautta sitten Valkeakoskella.

12. Paluumatka Längelmäeltä Vanajanselälle.

Dokumentointikinkerit Längelmäellä ovat monenkin artikkelin aihe. Tätä kirjoittaessani viimeistelen myös kenttätyövaiheen jäljiltä omaa varsinaista työosuuttani, mittauspiirustusta Tunkelon Isotalon pääjulkisivusta. Siinä Kirsti Kontion emännöimässä talossa, ja sieltä käsin, tehtiin viikon aikana töitä, keskusteltiin ja nautittiin täysihoidosta.

Mutta nyt siirryn tämän artikkelin aihepiirissä viikon eteenpäin. Purjehdukseen takaisin Vanajanselälle. Viikko olikin sopiva palautumisaika. Veri veti jo veneeseen.

suurenna kuva

Tunkelon Isotalo.
Ote julkisivun mittauspiirustuksesta

Tuuli oli vieno, mutta sopivan suuntainen. Vene lähti lipumaan hiljaa alavirtaan. Tällä vauhdilla matkaan menisi kokonainen viikko, mutta uskoin tuulen pian viriävän ja selviäväni maanantai-aamuksi töihin Helsinkiin. Moottorin käytöstä tarkoitukseni oli pidättäytyä kokonaan, paitsi siltojen alituksissa.

Parin tunnin hiljaisen lipumisen jälkeen Säkkiän kapeikossa tuuli nousikin sopivaksi sunnuntaipurjehdussääksi. Tuulen suunta oli koko matkan ajan pohjoisen puoleinen, mikä nyt paluumatkalla oli hyvin edullista.

suurenna kuva

Aoudan keula kotia kohti Säkkiän Karviansalmessa,
joka paluumatkan alussa oli lähes tyyni

En lähtenyt ylittämään Ponsanselkää, koska vieressä oli erinomainen ankkuripaikka. Ison Kalliosalon länsikärki tarjosi hyvän suojan pohjoistuulelta. Vähä-Kalliosalossa näkyi mökissä valoa, mutta sinne oli etäisyyttä. Tuskinpa häiritsin tässä ketään.

Ankkuroiduttuani ja pantuani Trangian iltatulen vireille mökkirannasta lähti kuitenkin moottorivene tulemaan kohti. Heillä oli jotain asiaa. Tervehdittyämme ilmeni, että minun pelättiin olevan merihädässä, ja sitä oltiin tultu selvittämään. Purjeveneet eivät näillä vesillä ole tavallisia, sen huomasi tässäkin. Käännyttyäni puolipimeässä Ison Kalliosalon kohdalla keula Ponsanselälle päin, oli Aoudan mastolyhdyn pelkkä punainen valo tullut Vähä-Kalliosalosta nähtäväksi. Punainen valo korkealla vedenpinnasta, siis hätämerkki!

Yöllä alkoi sataa. Aamulla lähdin Ponsanselän ylitykseen hyvässä tuulessa, mutta huonossa näkyvyydessä. Paattainluodon Kummelia ei näkynyt. Siirryin ensin arviolta siihen kohtaan, jossa olin illalla selän yli tähtäillyt. Siitä keula kompassisuuntaan 240 astetta. Puolivälissä selkää kummeli ja pohjoisviitta tulivat näkyviin. Ponsanselän taitoin siis kovassa sateessa, kuten viikoa aiemminkin.

Kun reitti kääntyi Saksalon jälkeen enemmän etelälounaiseksi, saatoin nauttia sivumyötäisestä. Vain maston kaadot Pelisalmessa ja Kaivannossa katkaisivat helpon purjehduksen. Tuuli oli vielä ihanteellinen Tyrynselän ja Mallasveden välisen karikkojakson selvittämiseen purjeilla. Sitten tuuli lähes tyyntyi ja tuulen suunta muuttui epämääräiseksi. Matkaan Säterin venesatamaan mastonkaatopaikalle meni tästä vielä toista tuntia, koska jääräpäisesti pidin lupaukseni olla käynnistämättä moottoria.

Valkeakoskessa ei nyt ollut tarvetta rantautua, ruokaa ja juomaa oli riittävästi ja näytti mahdolliselta selvitä vielä lauantain aikana poijuun Vanajanselällä, Kalvolan kunnan virkistysalueen rannassa.

Valkeakosken kanava osoittautui vaikeammin selvitettäväksi alavirran suuntaan mentäessä. Olin suunnitellut nostaa maston ylös ennen sulutusta, jotta veneen hallinta sulussa olisi helpompaa. Vuolteen siltaa varten masto pitäisi tosin heti sulun jälkeen taas laskea. Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut käytännössä. Sulutuksen tilaus ylävirran puolella on tehtävä etäältä, ennen viimeistä sillan alitusta, joten maston kanssa pelaamiseen tilauksen jälkeen ei tietenkään voi ryhtyä. Sulun vapautumista on vaikea ennakoida, ellei siitä ole aiempaa kokemusta. Sulkuporttia kohti ei uskalla lähteä kärkkymään tällä veneellä. Ennen koskea on voimakkaita virtauksia, moottorissa ei ole peruutusvaihdetta, lasketun maston kannattimen vuoksi perämoottorin pyörittäminen ja peräsimen samanaikainen hallitseminen on hankalaa ja nopeita ohjausliikkeitä pitää varoa perässä huitovan maston vuoksi. Hetken punaista valoa katseltuani päätin siirtyä varovasti sillan ali ja kiinnittyä tilapäisesti välittömästi ennen sulkua olevaan laituriin, josta vihreän valon sytyttyä ehtisi ajaa sisään. Voimakas virta veti kohti avautumassa olevan sulkuportin imua. Laiturin pollarista olisi pakko saada ote ensimmäisellä yrityksellä, tai tulisi vaikeuksia. Onneksi onnistuin.

Kun olin vaivoin saanut tarrauduttua pollariin, en siitä hevin halunnut hellittää. Niinpä ajatukseni harhautuivat odottamaan, että sulun valo-opasteessa punaisen jälkeen syttyneistä keltaisesta ja vihreästä valosta keltainen olisi vielä sammunut, jonka jälkeen pelkällä vihreällä olisin ajanut sisään. Punainenhan siitä tuli. Keltainen oli tietysti vain itsepalvelusulutuksen merkkinä vihreän rinnalla.

Nyt olisin mielelläni kiinnittänyt veneen köysillä ja kävellyt takaisin käynnistämään sulutuksen, mutta ilmeisesti tarpeettoman ilkivaltaisen sulkujen aukomisen estämiseksi tilausköysi täällä kaupunkikeskustassa ei ole rantalaiturilla vaan veden keskellä. Alavirran puolelle voisi kävellä, mutta tilaus sieltä toimisi kai nurinkurisesti. Soitin siis päivystäjälle Lempäälän kanavalle, josta käsin tätäkin sulkua valvotaan. Päivystäjän oli vaikea käsittää, miksen ajaisi takaisin käynnistämään sulutusta. Hän käynnisti kuitenkin sulutuksen kauko-ohjauksella ja lupasin soittaa varmistukseksi, kun olisin turvallisesti päässyt sulkuun. Vettä laskettiin vuokseni siis muutama tuhat ylimääräistä kuutiota Vanajaveteen, mutta sitähän riittää.

Aikaa kului kanavalla niin, että huolimatta taas mukavaksi virinneestä pohjoistuulesta, pääsin Sääksmäen sillan ali vasta auringon laskiessa. Viimeiset seitsemän meripeninkulmaa sillan jälkeen olivat kuitenkin jo tutuilla vesillä Vanajanselällä, jossa laivaväylä on merkitty valaistuin viitoin. Viimeiseltä valopoijulta suunnistin loppumatkan vielä purjeilla säkkipimeässä. Metsänrajan hahmo hämärää taivasta vasten oli piirtynyt tajuntaan jo lapsuudessa. Sen kuvan turvin saattoi suunnistaa kotirantaan.

Valkeakosken kanava
Kuva: Merenkulkulaitos, http://www.fma.fi