Alueen rakennuksista ensimmäisenä kulttuurikäyttöön otettiin C. L. Engelin piirtämä, vuonna 1838 valmistunut viljamakasiini. Se sisustettiin taidemuseoksi vuonna 1952 kaupunginarkkitehti Olavi Sahlbergin suunnitelmien mukaan (Arkkitehti 2/1954). Viipurin taidemuseosta sodan aikana evakuoidut taideteokset tarvitsivat sijoituspaikan. Nämä teokset muodostavat edelleen Hämeenlinnan taidemuseon kokoelmien ytimen.
Taidemuseon perustamisen yhteydessä rakennettiin kadun varteen funkistyylinen liikerakennus, jonka vuokratuotoilla taidemuseota osittain ylläpidettiin. Rakennus on sittemmin purettu. Vuonna 1853 valmistunut E. B. Lohrmannin piirtämä viljamakasiini vihittiin taidemuseokäyttöön vuonna 1997. Arkkitehti Hannu Kiiskilän suunnittelema sisätilojen muutostyö on esitelty Arkkitehti-lehdessä 1/1999. Suunnitelmaan sisältyi myös luonnos Engelin ja Lohrmannin makasiinit kellaritasossa yhdistävästä matalasta sisäänkäyntirakennuksesta. Tämä ei toteutunut, sen sijaan Lohrmann-rakennus liittyy käytäväyhteyksin verkatehtaan suuntaan, josta vaihtuvien näyttelyjen lastaus ja huolto toimii moitteettomasti.
Engel-rakennukseen arkkitehti Lasse Kosusen johdolla tehdyn peruskorjauksen tavoitteena oli talo- ja museotekniikan parantaminen olevan rakennuksen sisällä, ilman laajennuksia. Myös yleisöpalvelu- ja henkilöstötilat on pyritty toteuttamaan nykyisten vaatimusten mukaan. Haasteena oli saada kaikki uusi mahtumaan rakennukseen viemättä tilaa itse pääasialta, taiteen esittämiseltä.
Tampereella Engelin piirtämä viljamakasiini muutettiin taidemuseoksi jo vuonna 1931. Se peruskorjattiin vuonna 1985 (Antti Ilveskoski, Arkkitehti 7/1984). Samalla museota laajennettiin maanalaisella näyttelytilalla, jonka piti liittyä myös tulevaan uudisrakennukseen. Otan Tampereen taidemuseon tässä vertailukohdaksi siksi, että siellä varastot, yleisö-wc-tilat ja ilmanvaihtokonehuoneet on sijoitettu kellariin vanhan rakennuksen ulkopuolelle.
Olisiko Hämeenlinnassa voitu tehdä samoin? Kysymys on tietysti jälkiviisastelua, ajatus ei mahdu hankkeen budjettiraameihin eikä yhteyttä Lohrmann-rakennukseen enää helpolla saataisikaan. Kokonaisasetelma museomäellä on toki nykyiselläänkin järkevä, kun Engel-rakennuksessa on ensisijaisesti esillä museon omat kokoelmat, jolloin huoltoyhteyksien tarve on vähäinen.
Ilmanvaihtokonehuoneen sijoitus ja kanavointi on olennainen kysymys. Vaikka ilmanvaihtokoneet on saatu taitavasti sovitettua ullakkotilaan rakennuksen keskeistä lanterniinihallia uhraamatta, on liian helposti hyväksytty kiusallisia ratkaisuja, jotka tarkemmalla suunnittelulla olisi voinut järjestää hallitummin. Valiomuotoiselle katolle ilmestyneet ilmanvaihtopiiput peittävät rakennuksen luonteenomaisen lanterniinin osittain taakseen kadulta ja museon sisäänkäynnin puolelta nähtynä. Taidemuseon tuoreessa esittelylehtisessäkin on
jouduttu turvautumaan ennen peruskorjausta otettuun valokuvaan. Itse olisin vienyt piiput samalle sivulle uuden paloportaan ja sen päälle asennettujen lauhduttimien kanssa.
Klassisen ulko-oviportaalin takana sisääntuloaulassa huomio kiinnittyy lattiaan. Odotin näkeväni vanhan salmiakkikuvioidun mosaiikkibetonin, mutta se on vaihtunut moderniin mastertoppiin. Lattia yhdessä uusien kiintokalusteiden ja teräslasiovien kanssa tuo aulan atmosfäärin 2000-luvulle. Itse näyttelysalit on uudistettu taiteen ehdoilla rauhallisiksi huonetiloiksi. Joustava ripustustekniikka on hyvin integroitu seinärakenteeseen. Valaisimet voisivat olla huomaamattomampiakin. Niissä on ehkä hieman liikaa sitä samaa minimalistista "disainia", kuin aulatilojen kiintokalusteissa.
Kun astuu uuden, ehkä hieman pompöösin porttiaiheisen lasiseinän ovesta toisen kerroksen lanterniinihalliin, huomio kiinnittyy taideteosten sijasta välittömästi taustaseinän ilmanvaihtoelimiin. Ne olisi tietysti pitänyt sijoittaa tulijan selän taakse jäävälle seinälle. Tuossa portissa kokee häiritsevänä myös vaaran kompastua lattian korotukseen. Näyttelysalien puolella uusi uiva puulattia kuulostaa kengänkorkojen alla kiusallisen ohuelta. Mistä tässä on kysymys? Miksi vanha porrashalliin liittyvä kauniisti koristekuvioitu mosaiikkibetonilattia on lanterniinihallissa jouduttu peittämään?
Vuonna 1952 rakennetun museosisustuksen edistykselliseen tekniikkaan kuului mm. lattialämmitys. Lämpöpatterittomissa huoneissa, puhtailla seinäpinnoilla, taide pääsi oikeuksiinsa. Alkuperäisen lattialämmitysjärjestelmän vaurioiduttua lämpöpattereihin oli jouduttu turvautumaan 1980-luvulla, minkä jälkeen näyttelytilat eivät enää olleet tyydyttäviä. Nyt rakennettu uusi lattialämmitysputkisto on edellyttänyt toisen kerroksen lattian pientä korottamista.
Sisääntuloaula, porras ja siihen avoimesti liittynyt lanterniinihalli oli tilasarja, jonka olisi suonut jäävän jäljelle edustamaan vuoden 1952 sisustusta. Ikävää, että se on nyt muuttunut torsoksi. Tähän tilasarjaan liittyy myös Akseli Gallen-Kallelan freskoluonnokset, joille on varattu pysyvä paikka portaan katossa. Olisiko ollut hyväksyttävissä ratkaisu, jossa lanterniinihalli mosaiikkibetonilattioineen liittyisi edelleen avoimesti aulaan, varattuna esimerkiksi veistoksille, joiden ilmasto-olosuhdevaatimukset eivät ole niin suuret? (ovathan ne freskotkin siellä!) Silloin sekä taide että rakennus taideluomana tukisivat paremmin toisiaan.
Aimo Nissi