Rautatalon hohdokasta historiaa

Vuonna 1955 valmistunut Rautatalo on Alvar Aallon keskeisiä teoksia. Oletan, että lukijat tuntevat rakennuksen. Tarkempaa esittelyä kaipaaville hyvä lähde on Sinikka Antmanin diplomityö "Alvar Aallon Rautatalo - Rakentamisen ja suojelun historia"². Antman analysoi rakennuksen arkkitehtuuria sekä syitä, jotka johtivat toisaalta rakennuksen suojeluun, mutta toisaalta rakennuksen päätilojen ajautumiseen rappiotilaan.

Hakasalmen Oy, jonka osakkaat olivat Rautakonttori Oy, Rautakauppojen Oy ja Turkiskauppiaiden Oy, järjestivät vuonna 1951 kutsukilpailun toimitalonsa rakentamiseksi Helsingin Keskuskadulle (ent. Hakasalmenkatu). Alvar Aalto voitti kilpailun ehdotuksellaan "Casa". Rautatalo sai nimensä em. rautakauppa-alan yritysten mukaan. Uuden rakennuksen kiiltävä kuparifasadi, suuret näyteikkunat ja sisätilojen hohtavan vaaleat marmori- ja travertiinipinnat häikäisivät loistollaan. Rakennuksen yksityiskohdat olivat viimeisteltyjä. Rautatalossa Aalto kehitti myöhemmässä tuotannossaan niin tutut pronssiset ovien vetimet ja sauvamaiset seinäkaakelit.

Aalto tähtäsi rakennustaiteellisen laadun ohella myös kaupalliseen tehokkuuteen. Vuokrattavien liiketilojen näyteikkuna-ala maksimoitiin siten, että liikkeitä avautuu paitsi kadulle, myös porras- ja hissiauloihin sekä toisessa kerroksessa rakennuksen sisäiseen halliin, Marmoripihalle. Ylempiin kerroksiin sijoittui toimistotiloja, kolmannessa ja neljännessä kerroksessa toimistokäytävät muodostavat parvekkeet Marmoripihalle.

Rautatukkuliikkeet ja turkiskauppiaat olivat vauraita ja arvokkaita yrityksiä. Niiden edun mukaista oli houkutella rakennukseen omien toimitilojensa oheen vuokralaisiksi korkeatasoisia kauppaliikkeitä. Rautatalossa toimi mm. Karjakunnan lihakauppa, vaatetusliikkeitä, mm. Tampuku ja Marimekko. Taideteollisuutta edusti Artekin myymälä-, näyttely- ja toimistotilojen lisäksi Finnish Design Center, joka toimi rakennuksessa alkuvuosinaan. Aallon toimisto suunnitteli useiden toimisto- ja liiketilojen sisustukset. Artekissa Aallon muotoilu oli tietenkin vahvasti esillä. Marmoripihalla Cafe Colombian kalustus ja valaisimet muodostivat yhtenäisen sisustuskokonaisuuden.

Rautatalon Marmoripiha ja pääporras, interiöörileikkaus
Piirros: Arkkitehtitoimisto Sarc Oy

Marmoripiha kolme kerrosta korkeana, kattoikkunoin valaistuna ja luonnonkivipintaisena jäljittelee ulkotilaa. Vaikutelmaa korostavat suihkulähde ja parvikäytävien travertiinikaiteille nousevat köynnösistutukset. Omistajayhtiöiden vaurautta osoittaa rakennuksen päätilojen väljyys. Arkkitehtoninen ulkotila oli rakennuksen lisäarvo, johon käytetyistä neliöistä kenenkään liikkeenharjoittajan ei voitu ajatella yksinään maksavan vuokraa.

Rakennustaiteen ja kaupallisuuden samanaikainen korostaminen ilmenee rakennuksen pääportaikossa. Toimistokerroksia palveleva suljettu porrashuone ei tavanomaisesta ratkaisusta poiketen ulotukaan alas katutasoon, jossa se veisi arvokasta liiketilaa, vaan porras päättyy jo toisen kerroksen tasolla, josta uloskäynti tapahtuu sitten arkkitehtoniseen päätilasarjaan kuuluvan avoportaan kautta. (Paloteknisessä mielessä tässä syntyy uloskäytävän henkilöturvallisuuteen liittyvä ongelma. Aallon ajattelutavan mukainen ikäänkuin-jo-ulkona-tila on erotettu palonkestävin lasiseinin ympäröivistä tiloista. Nykynormien mukaan lasirakenteiden palonkesto-ominaisuuksia on parannettava, ja näin kohtaamme korjausrakentamisen ongelmat, kuinka ollakaan, ensimmäiseksi juuri rakennuksen tärkeimmissä kohdissa.)

Rautatalon päätilasarja johtaa ajatukset vääjäämättä eurooppalaisen arkkitehtuurin kotimaahan Italiaan. Marmoripiha on piazza, joka kukkulakaupungissa sijaitsee ympäristöään korkeammalla. Piazzalle nousevan pääportaan, toimistokerrosten porrashuoneen ja katukerroksen sisääntuloaulan sekä hissiryhmän liittymissä on nähtävissä ns. Strapuzzi-aiheen³ moderni tulkinta.

Italialainen piazza on tilallisesti rajattu, mutta toiminnallisesti joustava. Näin kai ajateltiin myös Rautatalon Marmoripihan toimivan. Avoimesti Marmoripihaan liittyen aloitti toimintansa heti rakennuksen valmistuttua Cafe Colombia. Kahvila ei kuitenkaan vallannut piazzaa kokonaan, vaan tilaa jäi myös vapaalle liikkumiselle. On vielä erityisesti huomattava suihkulähde, joka sijoittuu käytännön vaatimuksesta pisteeseen, jossa se vähiten haittaa liikennettä ja satunnaisia tapahtumia. Pienellä aukiolla tämä yksinkertainen periaate johtaa luonnollisen kauniiseen kaupunkitilan painopisteen korostukseen.⁴ Vaikka kahvila on matalammassa tilassa, tulee se suihkulähteen vaikutuspiirissä osaksi aukiokokonaisuutta.

Göran Schildtin mukaan Aalto Rautatalon yhteydessä toteutti unelmaansa italialaistyylisestä katetusta "galleriasta".⁵ Schildt kuvaa Rautatalon Marmoripihaa "etelämaisen piazzan korvikkeeksi, jossa kauppojen ja toimistojen henkilökunta ja asiakkaat voivat kohdata toisensa kahvilassa tai lounaspöydässä ja seurata siellä toistensa menemisiä ja tulemisia."⁶ Aallon arkkitehtuurin ansioksi voidaan lukea, että myös suuri yleisö otti paikan omakseen. Rautatalon kahvilasta tuli tärkeä osa helsinkiläisten seuraelämää. Rautatalon marmoripiha muuttui enemmän julkiseksi kuin yksityiseksi sisätilaksi.

Rautatalo ajautuu rappiotilaan

Cafe Colombian menestystä ei voi selittää ottamatta huomioon sitä herkkää symbioosia, jossa se oli yhdessä rakennuksen muun toiminnan kanssa. Kahvila oli hintatasoltaan huokea, mutta kahvilayrittäjä ei myöskään maksanut toimintaansa nähden kohtuutonta vuokraa. Kun liikehuoneistojen hintataso Helsingin keskustassa lähti 1980-luvun puolivälissä jyrkästi nousemaan, tilanne muuttui. Myös Rautatalossa vuokria korotettiin ja kahvilatoiminta loppui. Rautatalon alkuperäiset omistajat myivät 1980-90- lukujen vaihteessa rakennuksen vakuutusyhtiö Pohjolalle, jolla ei ollut mitään omaa toimintaa rakennuksessa. Voidaan sanoa, että rakennus sai uuden pääkäyttötarkoituksen. Siitä tuli kiinteistösijoituskohde, jonka hyötyneliöiden tarkoitus on tuottaa vastinetta sijoitetulle pääomalle. Jos koko Marmorihalli tulkitaan hyötyneliöiksi, ei mikään kahvila voi toimia siinä liiketaloudellisin perustein. Kahvilan paikalla yritti toimia ravintolayrittäjiä käyttäen koko marmoripihan, mutta muusta rakennuksen toiminnasta eristäytyen. Yritykset lopulta epäonnistuivat.

Kun oli ilmennyt, että Marmoripihan vakiintunut käyttö oli vaakalaudalla, ja interiööri tullut uhanalaiseksi, Suomen arkkitehtiliitto teki 5.11.1985 esityksen Rautatalon suojelemiseksi rakennussuojelulailla. Suojelupäätös tehtiin 14.11.1991, mutta vanhojen vuokralaisten pysymiseen tämä ei auttanut. Kahvila oli jo lopettanut toimintansa ja myös muut rakennuksen alkuperäiseen henkeen hyvin soveltuneet liikkeet, mm. Artek ja Marimekko, olivat tällöin poistumassa rakennuksesta kohonneiden vuokrien vuoksi. Kahvilainteriöörin suojelussa tehtyä rajanvetoa kiinteän säilytettävän sisustuksen ja suojelun ulkopuolelle jäävän irtaimiston välillä noudatettiin kirjaimellisesti. Kaikki mikä ei ollut suojeltu, poistettiin. Interiöörin tärkeimmät rakenteet säilyivät fyysisesti, mutta vallattomien ravintolasisustusten seasta arkkitehtoniset arvot eivät enää olleet havaittavissa. Yökerhon tympeä tuoksu, takahuoneen kokolattiamattoon stumpatun tupakan haju ja katutason pikaruokalan rasvanlemu levittäytyivät rakennukseen. Toimistokerrostenkin arvokkuus oli menetetty.

Rautatalo tänään

Peruskorjausta odottavan Rautatalon julkisivun kuparin kiilto on nyt muuttunut arvokkaaksi patinaksi, mutta samalla suuret näyteikkunat ovat täyttyneet krääsällä, ja niiden yläpuolelle on ilmestynyt erilaisia mainoslaitteita, valaisimia, sähkörasioita ja mainoslippuja. Toisessa kerroksessa on likainen ja pölyyntynyt valopiha. Toimistokerrosten työntekijät ovat oivaltaneet arkkitehtonisen ajatuksen Marmoripihasta ulkotilana. Parvikäytäviltä karistetaan tupakan tuhkat alas piazzalle. Toimisto- ja liiketilojen osalta Rautatalon ei pitäisi olla ongelmakiinteistö. Tiloille hyvällä liikepaikalla on aina kysyntää. Hylätty arkkitehtoninen ydin on kuitenkin leimannut koko rakennuksen.

Mitä on tapahtunut? Onko interiööri suojeltu kuoliaaksi? Ovatko liiketilojen vuokrat nousseet kaikkien tavoittamattomiin niin, että Helsingin keskipisteeseen on muodostunut markkinavetovoimien musta aukko? Keskuskadun toisella puolella on Stockmannin tavaratalo, jonne asiakkaita tulee päivittäin Pietarista saakka. Stockmann on sopinut vuokraavansa uutta myymälätilaa Rautatalon kellarista ja katutasosta. Nämä tilat on tarkoitus perusteellisesti uudistaa rakennuksen tulevan korjauksen yhteydessä. Mutta miksi mitään ei tapahdu toisessa kerroksessa? Miksi yksi Suomen hienoimmista moderneista sisätiloista on vailla käyttöä?

Kun ravintolatoiminta 1990-luvulla ajautui räikeään ristiriitaan rakennussuojelumääräysten kanssa, museovirasto esitti vakuutusyhtiö Pohjolalle huomautuksen. Vuokralaiset irtisanottiin ja Marmoripiha on ollut käyttämättömänä keväästä 1997 saakka. Tyhjänä sen arkkitehtuuri on taas jossain määrin päässyt oikeuksiinsa, mutta tilanne on surullinen. Samalla omistajan laskennallinen taloudellinen tappio vuokraamattomasta tilastaan on melkoinen. (Vuokrien korotuksista aiheutunut rappio lienee jo syönyt korotuksista aikanaan saadun lisätuoton.)

Mitä nyt?

Rautatalossa toimiva Ranskan kulttuurikeskus on satunnaisesti käyttänyt Marmoripihaa juhlatilaisuuksiin ja näyttelyihin. mutta mitään pysyvää toimintaa ei korjausta odoteltaessa tilaan ole haluttu. Kulttuurikeskus on esittänyt omistajalle, nyt eläkevakuutusyhtiö Ilmariselle, suunnitelmiaan Marmoripihan käytöstä yhteistyökumppaneidensa kanssa. Omistaja ei kuitenkaan ole vakuuttunut toiminnan taloudellisesta kannattavuudesta. Sitäpaitsi tulevan peruskorjauksen yhteydessä laukeaa vielä uusi taloudellinen realiteetti. Korjauskustannusten arvonlisäverot pystytään kattamaan käytännössä vain, jos vuokralaiset ovat arvonlisäverovelvollisia. Erilaisten yleishyödyllisten instituutioiden ei silloin voi ajatella asettuvan Rautataloon, vaikka ne toimintaidealtaan hyvin toteuttaisivat rakennussuojeluvaatimukset. Valtion pitäisikin ehkä ottaa osavastuu rakennussuojelun toteutumisesta esimerkiksi arvonlisäveron sovittelulla. Käytännössä rakennuksen omistaja ei voi hankkeen suunnitteluvaiheessa kuitenkaan luottaa tällaisen menettelyn toteutumiseen, vaan vuokralaisten valinnassa, ja siitä seuraavissa suunnitteluratkaisuissa on toimittava varmalla pohjalla. Näin esimerkiksi julkisuudessa esitetty, ja myös Sinikka Antmanin diplomityössään hellimä ajatus useiden valtioiden kulttuurikeskusten sijoittumisesta Rautataloon ei ole toteutettavissa.

On luontevaa ajatella, että liiketalon täytyy pärjätä omillaan, liiketaloudellisin perustein. Uuden toiminnan tulee olla taloudellisesti terveellä pohjalla, rakennuksen omistajan kiinteistösijoituksen tuoton pitää olla kohtuullinen ja yhteiskunnan määräämä rakennussuojeluvelvoite pitää täyttää. Mistä löytyy se käyttäjä, joka toteuttaisi nämä ehdot ja olisi vielä itse tyytyväinen. Rakennuksen tärkeimmät arkkitehtoniset arvot ovat teknisesti melko helposti palautettavissa, mutta vasta rakennuksen käyttö antaa sille hengen. Vaaditaanko vuokralaiselta liikaa?

Rautatalon rakennussuojelun tavoitteena on pidetty Marmoripihan kahvilatilan entistämistä ja avaamista yleisölle. Jos ajatellaan, mitä yleisölle avoin kaupallisuus nykyään on, kannattaa kuitenkin vakavasti harkita, olisiko Rautatalon kahvilan ja marmoripihan luonne syytä saada astetta yksityisemmäksi, jotta tilan arkkitehtoninen kvaliteetti tulisi varmemmin esiin.

Sen jälkeen kun Suomi 1980-luvulla alkoi eurooppalaistua, ja kahvilakulttuuri valloitti kaikki kadunkulmat, ei Rautatalon piazzan kaltainen paikka enää edustanut kaupunkielämän sykettä, vaan se jäi syrjään. Täsmälleen samanlaisen toiminnan rekonstruoiminen rakennussuojelun nimissä olisi teennäinen ajatus.

Nyt Marmoripihalle etsitään uutta toiminnallista konseptia. Rautatalon omistajan strategia rakennuksen vuokrauksessa on selkeä. Ylempi kellari ja katutaso ovat kokonaan liiketilaa. Toinen kerros ja kaikki toimistokerrokset pyritään vuokraamaan yhdelle käyttäjälle. Marmoripihan ongelma ratkeaisi tällöin lähellä alkuperäistä ajatusta. Koko rakennuksen toimistotilat tarvitseva vuokralainen tarvinnee myös väljän ja edustavan sisääntulohallin. Sen yhteydessä olisi neuvottelutiloja sekä henkilöstöravintola, joka voi toimia alkuperäisen kahvilan tavoin, mahdollisesti jopa yleisölle avoimena. Päävuokralainen maksaa Marmorihallin tyhjästä tilasta muiden tilojen ohessa, eikä tämä ole erityinen rasite, saahan vuokralainen statustaan kohottavan edustustilan. Tällöin Marmorihallin käyttö olisi arkkitehtonisesti hallittua ja taloudellisesti kestävällä pohjalla. Omistaja voi asettaa vuokrauksen ehdoksi tiettyjä vaatimuksia rakennussuojelun toteutumiseksi, esimerkiksi velvoitteen kahvilan irtokalusteiden ja valaisimien hankinnasta alkuperäisten mallin mukaan. Suurelta ja vakavaraiselta vuokralaiselta voidaan hyvällä syyllä edellyttää tällaisten ehtojen noudattamista. Jos Marmoripiha erikseen vuokrattaisiin kahvilayrittäjälle, ajauduttaisiin nopeasti takaisin 1980-luvun lopulta alkaneeseen kierteeseen. Toistaiseksi ihannevuokralaista ei kuitenkaan ole löytynyt ja pelikenttä on vielä avoin uusille ideoille.

Rautatalo, korjaus-, muutos- ja laajennussuunnitelma, 2. kerros, pohjapiirustus
Arkkitehtitoimisto Sarc Oy

Rautatalo MARC99 kurssin työkohteena

Rautatalo on ensimmäisiä moderniin arkkitehtuuriin kuuluvia rakennuksiamme, joka on suojeltu rakennussuojelulailla. Siksi suojelun vaikutus Rautatalon rakennustaiteellisen ja kulttuurihistoriallisen arvon säilymiseen on tarkastelun arvoinen kysymys. Modernin arkkitehtuurin restaurointikin on ilmiönä vielä melko nuori.

MARC99 Kurssin teemaksi otettiin rakennussuojelun teoria ja käytäntö. Haluttiin etsiä näkökulmaa, jossa restauroinnin periaatteita valotetaan todellisessa yhteiskunnassa tapahtuvien korjausrakennustehtävien avulla. Kurssin sisältöä valmistellessamme haimme esimerkkikohteeksi analyysi- ja suunnittelutehtävää varten monipuolisella tavalla vaikeaa rakennusta, jossa teknisten muutosten ohella myös rakennukseen sopivaa uutta käyttötarkoitusta on etsittävä. Haettiin siis ongelmakiinteistöä.

Ongelmakiinteistöillä on yleensä tarkoitettu esimerkiksi vanhoja teollisuusrakennuksia, tarpeettomia sairaaloita tai 1980-luvun lopun noususuhdanteessa esikaupunkien laita-alueiden joutomaille nousseita toimistotaloja, jotka laman tultua jäivät tyhjilleen. Samaa käsitettä huomasimme yllättäen käyttävämme myös Rautatalosta, vaikka se sijaitsee Helsingin kaupallisessa keskipisteessä. Rautatalossa on kuitenkin ongelmien lisäksi myös hienoja sisätiloja, joissa tavoitteena pidettävä säilyttävä konservointi teki siitä mitä otollisimman syventymiskohteen.

Rakennuksen omistajan edustajat näkivät rakennuksen suojelun ja sen liiketaloudellisen käytön yhteensovittamisen siinä määrin ongelmallisena, että katsoivat suopeasti kansainvälisen aivoriihen toimintaa rakennuksessa. Vaikka itse kurssi ei tuottanut mitään valmista käyttösuunnitelmaa, kurssin merkitys rakennuksen tulevaisuudelle on silti nähtävä tärkeänä. Itse asiassa nyt käynnistyneen korjaushankkeen parissa vaikuttavista henkilöistä moni valmentautui tehtävään tällä kurssilla. 18 osanottajasta 6 oli suomalaisia. Heistä Tommi Lindh työskentelee museovirastossa ja käytännössä vastaa Rautatalon rakennussuojeluvalvonnasta. Hanni Sippo toimii Alvar Aalto säätiön arkkitehtina ja on antanut neuvoja tärkeissä suunnittelukysymyksissä. Prof. Jan Söderlund, yksi kurssin opettajista on pääsuunnittelijana Rautatalon korjaus- muutos- ja laajennushankkeessa, jossa itse toimin projektiarkkitehtina.

Intensiivisen kolme viikkoa kestäneen kurssin aikana työskentelimme rakennuksessa aamusta usein iltamyöhään. Myös luennot ja seminaariesitelmät tapahtuivat Rautatalossa. Rakennus tuli tutuksi myös silloin kun varsinaista analyysityötä ei tehty. Hylättynäkin Marmoripiha, jonka ympärillä kurssi toimi, ja jolle tauoilla kokoonnuttiin, on arkkitehtonisesti vaikuttava tila. Kurssin osanottajat näkivät rakennuksen nuhjaantuneenakin arvokkaaksi. Fernando Pinto etsi moneen kertaan vastausta kysymykseen, missä on patinan ja lian raja. Simona Salvo totesi takapihan lastaustilan olevan hienompi kuin hänen oma olohuoneensa. Itse vietin Marmoripihalla 40-vuotissyntymäpäiväni. Professorit kertoivat aikanaan olleensa Cafe Colombian kanta-asiakkaita. Hanni Sippo ja Tomas Larsson selvittivät rakennuksen historiaa. Hylätyn tilan menneisyys alkoi saada tarunomaista hohtoa.

Patina on yksi peruskysymyksistä. Rautatalon päätilojen arkkitehtuuri perustuu paljaisiin materiaaleihin. Kun peruskorjaushankkeen tavoitteeksi on kirjattu, että Rautatalo palautetaan alkuperäiseen loistoonsa, on syytä pysähtyä ajattelemaan mitä ollaan tekemässä.

Se sukupolvi, joka nuoruudessaan sopi treffinsä Rautatalon kahvilaan muistelee häikäistyneensä marmori- ja travertiinipintojen valkeudesta. Toisaalta travertiini sekä julkisivun kupari ja pronssipinnat tummuvat vääjäämättä vanhetessaan. Modernismin arkkitehtuurille pitää suoda oikeus ikääntyä yhtä arvokkaasti kuin vanhat asiakkaansa.

Inventointi

Kurssin kenttätyöohjaajana toiminut Maija Kairamo korosti kuinka tärkeää on itse rakennuksen inventointi huone huoneelta ja pinta pinnalta. Tämä koskee myös moderneja rakennuksia, vaikka niistä yleensä on olemassa hyvät arkistopiirustukset. Pelkkien piirustusten perusteella ei koskaan voi varmasti päätellä mistä ja milloin rakennus todella on tehty. Paljon alkuperäistä löytyi. Toisaalta moni alkuperäisen näköinen rakennusosa osoittautui alle kymmenen vuotta vanhaksi pastiššiksi.

Inventoidessa harjaantuu nopeasti huomaamaan ne pienet yksityiskohdat jotka todistusvoimaisesti kertovat alkuperäisyydestä (piileekö juuri näissä se autenttisuus, josta paljon puhutaan?) Ovien lukot ja painikkeet vaihdetaan yllättävän usein, saranoita tuskin koskaan. Siksi sarana on tärkeä, se kertoo oven iän. Tiesimme piirustusten perusteella, että Marmoripihan kahvilan alkuperäinen alakatto oli tehty puusta. Olemassaoleva katto näytti ensisilmäyksellä aidolta, mutta ristipääruuvit herättivät epäilyksen. Kattohan on uusi, tarkemman selvittelyn jälkeen ilmeni, että se on tilassa jo kolmas alakatto 45 vuoden aikana. Yhden alakaton keskimääräinen ikä on siis ollut vain viisitoista vuotta.

Kun tavoitteena on rakennuksen restaurointi tai konservointi, inventointi ei ole ainoastaan rutiininomainen työ, joka pitää tehdä. Jos suunnittelija suorittaa inventoinnin, sillä on myös psykologinen vaikutus. Kun rakennus vähitellen paljastaa salaisuutensa suunnittelijalle, tällä on taipumus varjella löytöjään jopa mustasukkaisesti. On vaikea muuttaa mitään, varsinkaan mitään alkuperäistä.

Rakennuksen aikanaan edistykselliset tekniset yksityiskohdat herättivät kunnioitusta. Marianna Heikinheimo ihaili Suomessa uudentyyppistä kantavasta rakenteesta erotettua julkisivuratkaisua, ja teknisten installaatioiden integroimista arkkitehtuuriin. Ana Maria Biro oli onnellinen löytäessään toimistokerrosten ovien alkuperäiset sähköpielet. Claudia Carvalho selvitti rakennuksen alkuperäistä koneellista ilmanvaihtosysteemiä, ja sen jäänteitä löytyikin. Daniel Bernsteinin johdolla pohdittiin, voisiko vanhasta järjestelmästä vielä saada tyydyttävän. Nyt kun peruskorjausta käytännössä suunnitellaan, uusien ilmanvaihtokoneiden huomattavat tilavaatimukset on pitänyt merkitä jopa asemakaavaan. Toisaalta Tommi Lindhin, Tapani Mustosen ja Bruno Maldonerin kurssilla esittämät uusien ilmanvaihtokanavien sijoitusratkaisut on todettu käyttökelpoisiksi.

Suunnitelmat

Kurssi ohjelmoitiin siten, että rakennuksen analyysin lisäksi olisi saatu käyttösuunnitelmatasoinen luonnos rakennuksesta. Erityisesti professori Jan Söderlund puhui voimakkaasti tuodakseen esiin sen tosiasian, että myös suojeltu rakennus kaupungin keskustassa joutuu toimimaan liiketaloudellisten periaatteiden mukaan ja tärkeimmät rakennuksen kohtaloon vaikuttavat päätökset liittyvät juuri käyttäjän valintaan. Jos arkkitehti voi siihen vaikuttaa hyvä on. Rakennussuojelussa suunnittelija syyllistyy helposti haihatteluun, joka eristää hänet todellisiin ratkaisuihin vaikuttamisesta.

Yksi työryhmä, Päivi Väisänen, Jean Pierre Landry ja Carmen Reolon, selvittikin aivan erityisesti mahdollisia tilojen käyttäjiä ja heidän tarpeitaan. Todellisuutta simuloiva tilaohjelma ja erityisvaatimukset oli sitten tarkoitus sovittaa rakennukseen. Jotain olisi pakko muuttaa, jopa ei-toivottuja muutoksia olisi tehtävä. Neuvotteluja käytiin mm. Stockmannin kanssa.

Kurssin nopean aikataulun puitteissa tavoiteltu suunnitelman tulostus sai aikaan kuohuntaa kurssin osanottajien joukossa. Alkoi spontaani työryhmien uudelleenorganisoituminen, mikä kurssin ohjelmoijan kannalta vaikutti aluksi kaoottiselta, mutta jälkeenpäin tarkastellen kuitenkin opettavalta kokemukselta. Toisaalta haluttiin perusteellisemmin tutustua kohteeseen, toisaalta Rautatalon odotettavissa oleva korjaustyö, asetti suunnittelulle liian vakavia haasteita. Liian heppoisin perustein ei haluttu päästää ideoita valloilleen. Pelättiin jopa tehtävän ilmaista esisuunnittelua.

Kurssin osanottajat suuntautuivatkin erityisesti rakennuksen analyysin ja rakennussuojeluohjelman (Conservation plan) laadintaan. Ruth Daniell ja Stephen Gee ajoivat asiaa voimakkaasti. Tämän metodin esiintuonti oli hyvin terveellistä erityisesti suomalaisille osanottajille, jotka ovat ehkä tottuneet enemmän suunnittelulähtöiseen toimintaan. Suomalaisille kohde oli ennalta tuttu, joten sen analyysille ei ollut ajateltu tarvittavan kaikkea työaikaa.

MARC99 kurssin suunnitteluvaiheessa pidettiin yhtenä lähtöoletuksena korttelin asemakaavan muutosta, joka alueelle ominaiseen tapaan muuttaisi korttelin sisäpihoja julkiseksi, kaupalliseksi tilaksi. Tällöin saattaisi löytyä luonteva tapa yleisön läpikulkuliikenteelle Rautatalon Marmoripihan poikki. Itse toin tämän mahdollisuuden provosoivasti esille keskusteluissa kurssin osanottajien kanssa. Simo Freese, Simona Salvo, Elisabeth Merk ja Urban Nilsson selvittivät asemakaavatasolla odotettavissa olevia muutoksia. Analyysin ja kurssin keskustelujen lopputuloksena saatiin selvä suositus, että Marmoripihaa ei tulisi kehittää läpikulkutilaksi. Odotettavissa oleva visuaalisesti meluisa kaupallinen miljöö olisi omiaan jälleen profanoimaan tilan. Alemmissa kerroksissa uudet yhteydet sen sijaan olisivat mahdollisia.

Uusien kulkuyhteyksien suunnittelu rakennuksen läpi naapuritonteille pakottaa tarkastelemaan erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Professori Vilhelm Helander kiteytti tehtävän yksinkertaisesti: Jos seinään on tehtävä reikä, arkkitehdin tehtävä on osoittaa miten se tehdään. Ei hyödytä kieltäytyä kipeältä tuntuvasta työstä. Silloin vähemmän asiaa harkitseva joutuu tekemään päätöksen arkkitehdin puolesta, eikä lopputulos ole onnistunut.

Kurssin lopputuloksena ei haluttu esittää merkittäviä rakennuksen päätiloihin kohdistuvia operaatioita, ellei sellaiseksi katsota uuden käytäväyhteyden avaamista Rautatalon pääsisäänkäynnistä pihasiiven porrashuoneeseen. Tämä toimenpide on vireillä olevassa korjaussuunnittelussa myös otettu pitkän tähtäimen lähtökohdaksi.

Vielä ajatuksia kahvilasta

Vaikka MARC99 -kurssi päätyikin kielteiselle kannalle Marmoripihan avaamiseksi läpikululle, kannattaisi vielä tutkia yhteyden avaamista Marmoripihan kahvilasta Akateemiseen kirjakauppaan.⁷ Silloin kirjakaupan Cafe Aalto, jossa Cafe Colombian alkuperäinen kalustuskin nykyään on, voisi muuttaa Marmoripihalle. Kirjakauppa voisi laajentua paitsi Akateemisen puolelta poistuvan kahvilan paikalle myös Rautatalon Marmoripihaa ympäröiviin liiketiloihin. Kirjakaupan yhteydessä kahvilan asiakaskunta olisi niin heterogeenistä, ettei kahvilatilan hyödytä muuntua trendien mukana, vaan se voisi säilyttää arvokkuutensa. Café Aaltohan on jo tämän osoittanut. Stockmannin tavaratalo ja sen Akateeminen kirjakauppa ovat jo vakiintunut osa Helsingin kulttuurihistoriaa. Rautatalon liittyminen tähän renkaaseen myös päätilojen osalta, eikä vain salakavalasti manalaisissa kerroksissa, saattaisi ratkaista Rautatalon Marmoripihan säilymisen kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa käytössä.

¹ MARC99 kurssin järjestäjänä toimi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosasto (prof. Vilhelm Helander, prof. Jan Söderlund, prof. Simo Paavilainen, arkkit. Maija Kairamo, arkkit. Aimo Nissi) yhteistyökumppaneinaan ICCROM, Rooma (International Centre for the study of Preservation and Restoration of Cultural Property)(Dir.G. Marc Laenen, arch. Andrea Urland), Kungliga Konsthögskolan, Tukholma (prof. Jan Lisinski), University of Westminster, Lontoo (prof. Allen Cunningham). Hanke käynnistettiin ICCROMin aloitteesta Suomessa Museoviraston myötävaikutuksella. Kurssi kuului osana Euroopan komission Raphael-kulttuuriperintöohjelmaan.

² Antman, Sinikka, Alvar Aallon Rautatalo - Rakentamisen ja suojelun historia, Diplomityö, valvoja Vilhelm Helander, Teknillinen korkeakoulu, Arkkitehtiosasto 3.5.1999. Sisältää myös kattavan kirjallisuusluettelon.

³ Strapuzzi, suom. sykkerö. Käsite syntyi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin historian erikoiskurssilla Italiassa keväällä 1999. Prof. Vilhelm Helanderin johdolla Pettorano sul Giziossa laadittin mittauspiirustuksia katutiloista, joissa eri korkeusasemissa toisiinsa liittyvät kujat, rakennusten sisäänkäynnit yms. kohtaavat. Helanderin ko. tarkoitusta varten käyttöön ottama termi Strapuzzi tarkoittaa katutilan kohtaa, jossa erilaisten portaikkojen ja terassointien avulla näennäisen ristiriitaisista yhteysvaatimuksista syntyy tilallisesti mielekäs, ja mielenkiintoinen arkkitehtoninen kokonaisuus. Vaikka Aalto italianmatkoillaan ei tuntenut tätä käsitettä nimeltä, tulivat tämäntapaiset pienimittakaavaiset kaupunkitilasarjat kuitenkin tärkeäksi osaksi hänen arkkitehtonista vocabulääriään. Arkkitehti ei meikäläisissä topografisissa olosuhteissa tällaista aihetta yleensä pysty soveltamaan varsinaisissa katutiloissa, mutta Aalto sovelsi sitä Rautatalossa luovalla tavalla rakennuksen sisätilojen suunnittelussa.

⁴ Oivalsin tämän periaatteen tuijotettuani tuntikausia Rooman vanhoja karttoja valmistellessani prof. Vilhelm Helanderille seminaariesitelmää Rooman suihkulähteistä TKK:n arkkitehtuurin historian syventävällä opintojaksolla v.1989-90. Erityisesti Fontana di Piazza Mattei (Fontana delle Tartarughe) on tästä kaunis esimerkki.

⁵ Schildt, Göran, Inhimillinen tekijä, Alvar Aalto 1939-1976, Keuruu 1990, s. 151.

⁶ Schildt, Göran, Valkoinen pöytä, Alvar Aallon nuoruus ja taiteelliset perusideat, Keuruu 1982, s. 240-241.

⁷ Vezio Navan mukaan Aalto tutki Akateemista kirjakauppaa suunniteltaessa kulkuyhteyden mahdollisuutta Rautatalon Marmoripihalle.

Rautatalon Marmoripiha ja kahvila v. 1955.
Suomen rakennustaiteen museo,
valokuva: H.Havas