Rautatalon alkuperäisen arkkitehtuurin ansioina on korostettu ympäristöön hienovaraisesti sopeutuvaa katujulkisivua sekä rakennuksen liike- ja toimistotilat yhteen kokoavaa sisätilaa, ns. Marmoripihaa, jolla toimineesta kahvilasta tuli tärkeä osa helsinkiläisten seuraelämää.

Kun liikehuoneistojen vuokrataso Helsingin keskustassa lähti 1980-luvun puolivälissä nousemaan, keskeisellä paikalla sijaitsevan Rautatalonkin tilanne muuttui. Kahvilatoiminta ei enää voinut olla kannattavaa. Samaan aikaan Suomi alkoi eurooppalaistua ja kahvilakulttuuri valloitti helpommin saavutettavat kadunkulmat. Rautatalon marmoripiha ei enää edustanut kaupunkielämän sykettä, vaan se jäi syrjään.

Kun oli ilmennyt, että Marmoripihan vakiintunut käyttö oli vaakalaudalla, ja interiööri tullut uhanalaiseksi, Suomen arkkitehtiliitto teki vuonna 1985 esityksen Rautatalon suojelemiseksi rakennussuojelulailla. Suojelupäätös tehtiin 14.11.1991, mutta vanhojen vuokralaisten pysymiseen tämä ei auttanut. Kahvila oli jo lopettanut toimintansa ja myös muut rakennuksen alkuperäiseen henkeen hyvin soveltuneet liikkeet, mm. Artek ja Marimekko, olivat tällöin poistumassa rakennuksesta.

Vaikka marmoripihan interiöörin ja sen alkuperäisen käytön säilyttämistavoite oli kimmokkeena rakennuksen suojelulle, Rautatalo on suojeltu kokonaisuutena, jossa katujulkisivun ja keskeisten sisätilojen säilyttämistä on erityisesti painotettu. Toisaalta rakennuksen käyttöä ei rakennussuojelulain nojalla erikseen voida määrätä. Suojeltujen tilojen käytön on kuitenkin oltava sopusoinnussa rakennuksen arkkitehtonisen ja kulttuurihistoriallisen arvon kanssa. Marmoripihalla Cafe Colombian kalustus ja valaisimet muodostivat yhtenäisen sisustuskokonaisuuden, mutta irtaimiston suojelu rakennussuojelulailla ei ole mahdollista.

Marmoripiha kahviloineen ja pääosa sitä ympäröineistä liiketiloista muutettiin 1990-luvun alussa yhdeksi ravintolatilaksi, joka ei enää toiminut symbioosissa muun rakennuksen kanssa. Interiöörin tärkeimmät kiinteät rakenteet säilyivät, mutta irtain sisustus poistui. Ravintolatoiminta ajautui lopulta räikeään ristiriitaan rakennussuojelumääräysten kanssa, minkä vuoksi Marmoripiha oli vailla vakinaista käyttöä vuodesta 1997 vuonna 2001 aloitettuun rakennuksen täydelliseen peruskorjaukseen saakka, joka nyt on pääosin valmistunut.

Rautatalon sijainti Helsingin kaupallisessa keskipisteessä asetti peruskorjaushankkeelle omat tavoitteensa. Hankkeen alussa haettiin asemakaavamuutosta. Toimenpiteet Rautatalossa oli tehtävä siten, että koko Gaselli-korttelin näköpiirissä olevat huoltoliikenne- ym. kehityssuunnitelmat voidaan myöhemmin toteuttaa. Uuden asemakaavan mukaan rakennuksen koko ylempi kellarikerros sallittiin rakentaa myymälätilaksi ja rakennuksesta voitiin avata yhteyksiä naapurikiinteistöihin ja Keskuskadun alle. Rautatalo liittyi mukaan kehitykseen, jossa yleisölle avoin kaupallinen tila jatkuu katutason alapuolella korttelien ja tonttien rajoista välittämättä. Stockmannin tavaratalo on saanut Rautatalon katutasolta ja kellareista mitä luontevimman laajentumissuunnan.

Peruskorjauksen suunnittelun yhteydessä jouduttiin tarkkaan harkitsemaan Rautatalon keskeisen sisätilan rooli tulevaisuudessa. Marmoripihalle etsittiin uutta toiminnallista konseptia, jossa sen käyttö olisi rakennussuojelunäkökohdat huomioiden arkkitehtonisesti hallittua ja taloudellisesti kestävällä pohjalla.

Rautatalon omistajan, eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen, strategia rakennuksen vuokrauksessa on ollut selkeä. Toinen kerros ja kaikki toimistokerrokset on vuokrattu yhdelle käyttäjälle, Nordea Pankille. Marmoripihan ongelma ratkeaa tällöin lähellä alkuperäistä ajatusta. Koko rakennuksen toimistotilat tarvitseva vuokralainen tarvitsee myös väljän ja edustavan sisääntulohallin. Sen yhteydessä on neuvottelutiloja sekä henkilöstöravintola, joka toimii alkuperäisessä kahvilainteriöörissä. Kahvilan irtokalusteet ja valaisimet hankittiin alkuperäisten mallin mukaan. Vaikka monella taholla toivottu Rautatalon kahvilan avaaminen suurelle yleisölle ei näillä näkymin toteudukaan, säilyttänee päätilojen arkkitehtuuri ominaisluonteensa suljetussa käytössä vailla kaupallisia paineita.

Rakennuksen käyttötarkoitus on säilynyt liike- ja toimistorakennuksena, mutta silti muuttuva käyttö on rakennussuojelun kannalta keskeinen probleema.

Alunperin liiketilaa oli katutasossa ja toisessa kerroksessa ja vain pienessä osassa yläikkunoin varustettua kellaria. Aalto tähtäsi rakennustaiteellisen laadun ohella myös kaupalliseen tehokkuuteen. Vuokrattavien liiketilojen näyteikkuna-ala maksimoitiin siten, että liikkeitä avautuu paitsi kadulle, myös porras- ja hissiauloihin sekä toisessa kerroksessa Marmoripihalle. Ylempiin kerroksiin sijoittui toimistotiloja, kolmannessa ja neljännessä kerroksessa toimistokäytävät muodostavat parvekkeet Marmoripihalle. Liikehuoneistot olivat pienehköjä, mutta niitä oli useita. Rakennuksen sisään jatkunut kaupunkitila muodosti basaarimaisen kokonaisuuden.

Uudessa tilanteessa toinen kerros päätiloineen liittyy entistä selkeämmin ainoastaan toimistokerroksiin. Rakennuksen peruskorjauksen jälkeen vuokralaisia on vain kolme, ja jokaisella on oma ulko-ovensa. Rakennuksen suurin käyttäjä hallitsee rakennuksen pääovia omalla kulunvalvontajärjestelmällään. Oikealla puolella on yksi myymälä ja vasemmalle avataan kohta yksi ravintola. Liiketilat ovat laajentuneet kellariin, mutta kaupunkiympäristö on pelkistynyt.

On luontevaa ajatella, että liiketalon täytyy pärjätä omillaan, liiketaloudellisin perustein. Rakennuksen omistajan kiinteistösijoituksen tuoton pitää olla kohtuullinen ja yhteiskunnan määräämä rakennussuojeluvelvoite pitää täyttää. Käsittääkseni Rautatalon tapauksessa on tässä suhteessa kohtuullisesti onnistuttu. Rakennuksen toiminnallinen konsepti on muuttunut, mutta sitä kautta on tarjoutunut mahdollisuus interiöörin suojeluun ja jopa entisen kahvilatilan alkuperäisen irtaimen sisustuksen rekonstruointiin, mitä rakennussuojelulain perusteella ei ole voitu edellyttää.

Kahvilainteriöörin rekonstruointi, mukaan lukien suihkulähteen kunnostus ja viherkasvien istuttaminen alkuperäisen mallin mukaan oli peruskorjauksen arkkitehtonisten ratkaisujen lähtökohta. Hankkeen onnistumisen edellytys oli, että rakennuttaja hyväksyi tämän tavoitteen ja oli valmis investoimaan myös vuokralaisen käyttöön tulevaan irtaimistoon.

Kun alkuperäisiä pintamateriaaleja säilytetään ja konservoidaan, patina on yksi peruskysymyksistä. Rautatalon päätilojen arkkitehtuuri perustuu paljaisiin materiaaleihin. Se sukupolvi, joka nuoruudessaan sopi treffinsä Rautatalon kahvilaan muistelee häikäistyneensä marmori- ja travertiinipintojen valkeudesta. Toisaalta travertiini samoin kuin julkisivun kupari ja pronssipinnat tummuvat vääjäämättä vanhetessaan. Travertiinikaiteet ovat ilmeisesti aikanaan innoittaneet Rautatalon linoleumilattioiden kuosin valinnassa. Nyt hankittu uusi linoleumi on teetetty alkuperäisen mallin mukaan, kuitenkin aavistuksen tummempana, jälleen siis travertiinia jäljitellen.

Keskeisten sisätilojen lisäksi Rautatalon katujulkisivu on mainittu suojelupäätöksessä. Kuparifasadi on peruskorjauksen kannalta ongelmallinen. Materiaalina se kyllä kestää satoja vuosia, mutta sitä on vaikea paikata niin, etteivät jäljet räikeästi erotu ympäröivästä pinnasta. Rautatalon kannalta oli onnellista, että urakoitsijat onnistuivat järjestämään työmaan huollon Aleksanterinkadun kautta Domus Litoniin ahtaasta portista niin, ettei Keskuskadun puolelle tarvittu työmaahissiä. Säästyttiin itse aiheutetulta julkisivun vahingoittamiselta. Näin voitiin jättää julkisivun patina täysin koskemattomaksi. Sitä ei edes pesty.

Aimo Nissi, arkkitehti SAFA, Arkkitehtitoimisto Sarc Oy