Rooman historiallisesti monikerroksinen kaupunkikuva on katujen ja aukioiden verkosto, jossa suihkulähteet ovat yksi tilojen ja tilasarjojen ominaisluonnetta korostava arkkitehtoninen väline obeliskien, pylväiden, veistosten ym. ohella. Suihkulähde arkkitehtonisena elementtinä ei ole puhtaasti visuaalinen, vaan sen käyttötarkoitus tuo kaupunkitilaan oman elämänmyönteisen aspektinsa. Virtaavan veden ääni hallitsee tilaansa myös akustisesti, ja kapeiden mutkaisten katujen sokkeloissa suihkulähde kertoo pienen aukion olemassaolosta jo kadunkulman taakse. Tämän piirteen moottoriliikenteen melu nykyään on yleensä tuhonnut.

Seuraavassa tarkastellaan suihkulähteitä näiden kahden järjestelmän, vesihuollon ja kaupunkitilan, osina. Rooman suihkulähteiden tarkasteluun itsestäänselvästi kuuluva veistotaiteellinen aspekti jätetään tässä vähemmälle huomiolle.

Varsinainen antiikin vesihuoltojärjestelmä perustuu Roomaa ympäröivien vuorten rinteiden pienien lähdejärvien ja Anio-joen yläjuoksun vesiin, jotka johdettiin kaupunkiin kivestä rakennettuja vesijohtoja, akvedukteja pitkin. Loivasti kaltevissa johdoissa vesi virtaa vapaasti paineettomana. Johdot tehtiin maasto-olosuhteiden mukaan joko maan alle tai holvikaarien varaan maan päälle. Runkojohto päättyy kaupunkiin saavuttuaan yhteen tai useampaan jakelualtaaseen (castellum), joista tärkeimpään liittyy `mostra', suuri vesiputouksen kaltainen suihkulähde. Mostra manifestoi veden tuloa kaupunkiin ja siksi sen tuli olla hahmoltaan vaikuttava ja siihen kirjoitettiin myös näkyvästi tiedot rakennuttajasta. Castellumista vesi jaetaan edelleen pienempiin suihkulähteisiin. Näissä suihkulähteissä saattoi jo antiikin aikaan olla yleisesti käytössä kolmen päällekkäisen altaan muodostama perustyyppi, jossa ylimpään altaaseen suihkutessaan vesi hapettuu, keskimmäiseen altaaseen valuva vesi noudetaan astioilla kotitalouksiin ja alimmasta altaasta juovat eläimet.

Vesisäiliöitä jakelupaineen synnyttämiseksi ja vedenkulutuksen tasoittamiseksi ei rakennettu, vaan järjestelmä perustuu jatkuvaan veden virtaukseen, jossa jakelua säännellään johtojen poikkipinta-alan tapauskohtaisella mitoituksella. Tämä periaate on ollut Roomassa käytössä nykyaikaan saakka lukuunottamatta aivan viime vuosikymmeninä rakennettuja uusia vesijohtoja. Tämä myös selittä sen tuhlailevan vaikutelman, jonka juokseva vesi kadulla herättää.

Kun kaikki antiikin 11 akveduktia oli rakennettu, arvioidaan niiden tuoneen Roomaan n. miljoona kuutiometriä vettä vuorokaudessa, josta suurin osa kulutettiin kylpylöissä. Määrä tarkoittaa henkeä kohti laskettuna 1000 litraa, jos väkiluvuksi arvioidaan 1 miljoona. Nykyajan Roomassa vastaava luku on n.400 litraa. Suomalainen mitoitusohje on n. 200 litraa.

AQUA APPIA, 312 eKr, joka kulki pääosin maan alla, kaupungissa Porta Capenan luona myös ilmassa. Se sai nimensä mm. Via Appian rakennuttajan Appius Claudius Caecuksen mukaan.

AQUA ANIO VETUS, 272-269 eKr, kulki maan alla ja toi vettä Esquilinukselle.

AQUA MARCIA, 144-140 eKr, kulki viimeiset 10 kilometriä holvikaarien varassa. Myöhemmin siihen rakennettiin monta haaraa kaupungin eri osiin, mm. Capitoliumille sekä Caracallan ja Diocletianuksen termeihin.

AQUA TEPULA, 125 eKr, ja

AQUA JULIA, 33 eKr, kulkivat loppumatkan Aqua Marcian akveduktin päällä.

AQUA VIRGO, 19 eKr, kulki pääosin maan alla ja toi vettä Agrippan termeihin nyk. Pantheonin lähelle.

AQUA ALSIETINA, 2 eKr, toi vettä Augustuksen naumachiaan nyk. Trasteveren alueella.

AQUA CLAUDIA, 38-52 jKr, kulki viimeiset 15 km ilmassa. Sitä jatkettiin Neron aikana Palatinukselle ( Aquedotto Neroniano ). Se lienee myös tuonut vettä Domus Aurean tekojärveen.

AQUA ANIO NOVUS, 52, kulki loppumatkan Aqua Claudian akveduktin päällä.

AQUA TRAJANA, 109, toi vettä Trastevereen. Se kulki pääosin maan alla mutta kaupungin lähellä ilmassa.

AQUA ALEXANDRINA, 226, toi vettä Alexander Severuksen kylpylään Agrippan kylpylän viereen.

ACQUA VERGINE ( ant. Aqua Virgo ) 1453-1563

ACQUA FELICE ( pääosin ant. Aqua Alexandrina ) 1585-86

ACQUA PAOLA ( ant. Aqua Trajana ) 1611-12

Suurin osa Rooman nykyisistä suihkulähteistä on rakennettu näiden kolmen akveduktin korjauksen yhteydessä palvelemaan veden jakelua. Myöhemmin niiden käyttötarkoitus on hämärtynyt, heikompilaatuista vettä on ohjattu suihkulähteisiin, joiden merkitys on muuttunut lähinnä kaupunkikuvaa koristavaksi. Uusien akveduktien vesi on johdettu suoraan taloihin, eikä suihkulähteiden rakentamiseen ole ollut tarvetta. Perinnettä kunnioittaen uudetkin vesijohdot ovat kuitenkin saaneet `mostransa'.

Myöhemmin rakennettuja vesijohtoja ovat:

ACQUA PIA MARCIA, 1870, jonka mostra on Fontana delle Naiadi Piazza Repubblicalla. Useita vanhoja suihkulähteitä liitetään Acqua Pia Marciaan.

ACQUA VERGINE NUOVA, 1937, kulkee likimain samaa reitti kuin Acqua Vergine, josta käytetään nykyään nimeä Acqua Vergine Antica. Sen mostra on suuri kaskadi Monte Pinciolla Piazza del Popolon yläpuolella.

ACQUA PESCHIERA SINISTRO, 1940, jonka mostra on Piazzale degli Eroin suihkulähde Vatikaanin pohjoispuolella. Samana vuonna rakennettiin vesijohdon toinen haara ACQUA PESCHIERA DESTRO.

Uusimmat vesijohdot ovat ACQUA PESCHIERA II, 1972, sekä ainakin yksi vielä nimeämätön uusi johto.

Aqua Julian mostra, joka on tunnettu myös siinä sijainneiden veistosten mukaan nimellä Trofei di Mario, on ainoa jollain tavoin säilynyt antiikin mostra. Se on mielenkiintoinen paitsi sikäli, että se on ollut esikuvana antiikin akveduktien korjaukseen perustuvien Acqua Felicen ja Acqua Paolan mostria rakennettaessa, myös siinä miten sen asema kaupunkirakenteessa on muuttunut sitten Alexander Severuksen ( 222-235 ) ajan, jolloin mostra rakennettiin todennäköisesti vanhan tilalle.

Aqua Julia rakennettiin Augustuksen aikaan 33 eKr ja sen mostra sijoitettiin silloisen kaupunginmuurin ulkopuolelle välittömästi Porta Esquilinan ( myöh. Arco di Gallieno ) äärelle. Kun astuttiin tästä portista ulos, vesi tuli vastaan tienhaarassa, josta Via Tiburtina haarautui vasempaan ja Via Prenestina jatkoi oikeaan. Keisariajalla kaupunki rakentui tälläkin alueella ilmeisesti tiiviimmäksi ja uusi Alexander Severuksen rakennuttama kaskadi lienee sijainnut jo melko suljetussa kaupunkitilassa.

Keskiajalla antiikin arkirakennukset ovat kadonneet, mutta kuivunut mostra on vielä hahmossaan. 1500-luvun lopulla Via Sistinan suora linjaus erottaa Porta Esquilinan ja mostran toisistaan, mutta liittää samalla tämän antiikin monumentin dramaattisella tavalla osaksi uutta kaupunkirakennetta. 1800-luvun lopussa uusklassinen asemakaava jättää suihkulähteen jäännökset lopulta yhteydestään irrotettuna puistoaukion, Piazza Vittorio Emanuele II:n, siimekseen.

Aqua Claudia, jonka Neron rakennuttama haara antiikin aikana johti Palatinukselle ja aina Trastevereen korjattiin paavi Hadrianus I:n aikana v. 772-795 niin, että vettä saatiin Lateraanibasilikaan kastekappeleineen sekä Monte Celion seudun kirkkoihin. 800-luvulta eteenpäin akvedukti tunnettiin nimellä Forma Lateranensis. 400-luvulta on maininta, että paavinistuin pysyi Lateraanissa mm. siitä syystä että vesihuolto siellä toimi hyvin ( Aqua Claudia ). Tämä ehkä osoittaa, että toisaalla Roomassa oli vesihuolto-ongelmia jo ennen vuotta 537.

Hadrianus I korjautti myös kaikki muut keskiajalla toimineet akveduktit niin, että 800-luvulle tultaessa Rooman vesihuolto lienee ollut kohtalaisen hyvässä kunnossa. Aqua Claudian lisäksi toimivat Aqua Virgo, Aqua Trajana, josta käytettiin nimeä Aqua Sabbatina, sekä Aqua Jobia, joka tarkoittanee Caracallan termeihin vettä tuonutta Aqua Marcia Jovia -akveduktia. Se palveli aluetta Porta S.Sebastianon ja Circus Maximuksen välillä. Huomattavin Hadrianus I:n korjaustöistä oli Langobardien v. 775 katkaiseman Aqua Trajana/Sabbatinan maanpäällisen osan noin sadan holvikaaren uudelleenrakentaminen. Myös tämän korjauksen tavoitteena mainitaan vesimyllyjen pyörittäminen Gianicololla.

Vesihuollon korjaus ja kunnossapito vaati runsaasti työtä ja kustannuksia, minkä vuoksi niistä on melko tarkat maininnat paavien biografioissa. Vesihuollon toiminnasta voidaan myös päätellä miten asutus on sijoittunut keskiajalla.

Legendan mukaan Santa Maria in Trasteveren luona puhkesi öljylähde Kristuksen syntyessä. Legenda on ehkä auttanut paikalla sijainnutta suihkulähdettä säilymään yli kuivien kausien, kun muut antiikin yli 1200 suihkulähdettä on tarpeettomana purettu. Nykyisen suihkulähteen juuret ulottunevat näin antiikkiin.

La Pigna, valtavan kävyn muotoinen suihkulähdeveistos, vastaavan tyyppinen kuin antiikin aikana Colosseumin luona sijainnut Meta Sudans, `hikoileva kivi', on myös antiikkista alkuperää. Se sijaitsi Agrippan termeissä, ilmeisesti suuren vesialtaan keskellä. On mahdollista että Rione Pigna, alue, jolla termit sijaitsivat, olisi saanut nimensä juuri tästä. La Pigna siirrettiin paavi Symmachuksen aikana 498-514 Pietarinkirkon atriumin keskelle, missä se toimi läpi keskiajan aina 1600-luvun alkuun, jolloin se siirrettiin uuden Pietarinkirkon tieltä Belvederen pihan eksedraan, missä se on nykyään.

Muita keskiajalla toimineita suihkulähteitä oli ainakin Piazza S.Pietron suihkulähde, joka korvattiin uudella v. 1490, sekä Fontana di Trevi, jonka monivaiheista historiaa tarkastellaan Acqua Virgon korjauksen yhteydessä.

Antiikin akveduktien ja vesihuoltojärjestelmän korjausta edesauttoi jossain määrin se, että v. 1429 löydettiin Monte Cassinon luostarista kopio vuonna 97 jKr kirjoitetusta teoksesta De Aquis Urbis Romae, jossa Rooman vesihuollosta ja sen korjauksesta silloin vastannut Sextus Julius Frontinus tekee tarkkaa selkoa teknisistä järjestelmistä ja työtavoista, joilla vesihuolto toimi.

Acqua Verginen akveduktin korjaus jatkui Nikolaus V:n jälkeen vielä yli sadan vuoden ajan. Samalla pidettiin ainakin ideatasolla yllä ajatusta muidenkin akveduktien korjaamisesta. Alberti mm. harrasti akveduktien arkeologisia tutkimuksia paavi Pius II:n ( 1458-64 ) kanssa.

Ei ole tarkkaa tietoa, millainen Fontana di Trevi oli ennen korjaustaan. Varsinainen mostra se ei ollut, paremminkin vain allas akveduktin vierellä. Aqua Virgo jatkui antiikin aikana Agrippan termeihin, ensimmäiseen suureen julkiseen kylpylään, jota varten vesijohto rakennettiin v. 19 eKr. Claudius korjautti sen hallitusaikanaan 41-54 jKr. Tämän mukaan oli nimetty akveduktin osana ollut Via Latan ylittävä Arco di Claudio. Hadrianus I:n korjauksen jälkeen 700-luvun lopulla vesi vielä oli johdettu Via Latan ( nyk. Corso ) länsipuolelle ja sen kerrottiin riittäneen `koko kaupungin tarpeisiin'. Myöhemmin keskiajalla viimeiset pisarat riittivät Fontana di Treviin, joka kuitenkin on ollut tärkeä vedensaantipaikka. Muutamia pieniä kirkkoja mm. perustettiin 900-luvun puolivälissä suihkulähteen vaikutusalueelle. Tällöin siitä lienee vielä saanut runsaasti vettä.

1600-luvulla, kun Acqua Felicen ja Acqua Paolan akveduktien korjaukset mostrineen olivat valmistuneet, heräsi tarve kunnostaa myös Fontana di Trevi statuksensa mukaiseen asuun. Tässä tarkoituksessa Bernini v. 1640 purki suihkulähteen viereltä joitain taloja ja käänsi sen fasadia 90 astetta Piazza dei Crociferilta kohti Quirinalis-palatsia, jonka ikkunasta paavi näin saattoi nähdä suihkulähteen. Fasadin viimeistely jäi Berniniltäkin kesken, ja lopullisen hahmonsa se sai vasta Nicola Salvin suunnittelemana 1735-62. Sitä ennen vielä suunniteltiin uuden mostran rakentamista sek Piazza Navonalle että Piazza Colonnalle.

Fontana di Trevin asema Rooman vesihuollon historiassa riittää selittämään sen suosion jatkumisen aina tämän päivän turistien keskuuteen, vaikka nämä eivät itse syytä aina tiedäkään. Suosiota on vielä lisännyt se, että Rooman eri puolilta johdettujen akveduktien vesistä Agrippan insinööreille legendan mukaan nuoren tytön ( Virgo ) osoittaman lähteen vettä on pidetty maultaan yhtenä parhaista. Muiden akveduktien jakelualueilla onkin ollut tapana pitää `Trevin vettä' erillisissä tynnyreissä.

Acqua Verginen korjaus valmistui vasta 1563 ja veden jakeluverkko Fontana di Trevistä edelleen pienempiin suihkulähteisiin rakennettiin 1570- ja 80- luvuilla Giacomo ( Jacopo ) della Portan toimiessa arkkitehtina. Hänen suunnitelmissaan 1570 oli Acqua Verginen jakelu kaikkiaan 18 suihkulähteeseen. Näistä toteutettiin välittömästi seuraavat:

Piazza del Popolon suihkulähde, 1572

Piazza Navonan kaksi suihkulähdettä, 1574-75

Pantheonin suihkulähde, 1575

Piazza Colonnan suihkulähde, 1575-77

La Terrina, Piazza di Campo dei Fiori,1580-90

Acqua Verginen seuraava suihkulähde oli tarkoitus rakentaa Piazza Giudealle, mutta Mattein suku `osti' hankkeen oman palatsinsa edustalle. Kuten Piazza Giudea, joka nykyään on kadonnut, Piazza Matteikin on pieni aukio Marskentän alueella, vanhan Pietarinkirkolle johtavan pyhiinvaellusreitin varrella. Sen suihkulähde, vuonna 1581-84 rakennettu Fontana delle Tartarughe on Rooman nykyisistä suihkulähteistä vanhin lähes muuttumattomana paikallaan säilynyt. Tosin juuri kilpikonnat, joiden mukaan se tunnetaan, ovat myöhempi lisä Giacomo Della Portan ja hänen oppilaansa Taddeo di Leonardo Landinin suihkulähteeseen.

Fontana delle Tartarughe on hyvä esimerkki suihkulähteestä, joka sijoittuu käytännön vaatimuksesta pisteeseen, jossa se vähiten haittaa liikennettä. Pienillä, epäsäännöllisillä aukioilla tämä yksinkertainen periaate usein johtaa luonnollisen kauniiseen kaupunkitilan painopisteen korostukseen.

Ennen kuin Acqua Verginen ensimmäinen `virallinen' suihkulähde Piazza del Popololla 1572 tervehti pohjoisesta Via Flaminialta Roomaan saapuvaa, olivat tämän tien kulkijat jo parinkymmenen vuoden ajan sammuttaneet janonsa paavi Julius III:n `varastamalla' vedellä kahdesta julkisesta suihkulähteestä, jotka hän oli tehnyt 1550-55 Villa Giuliaan johtavan tien risteykseen Via Flaminian varteen. Itse huvilan sisäpihalla syvälle maan uumeniin ulottuva kuuluisa Nympheum sijaitsee vain muutaman kymmenen metrin päässä Acqua Verginen maanalaisesta kanavasta. Paavi itse väitti vain käyttävänsä hyväkseen vuotovettä mutta väitteet veden varastamisesta tuntuvat ymmärrettäviltä tilanteessa, kun on tehty lähes sata vuotta töitä, jotta vesi saataisiin kunnolla riittämään kaupunkiin.

Saavuttuaan kaupunkiin Porta Maggioren luona Acqua Felice kulkee kuten Aqua Marcia Diocletianuksen termeille, jonka alueen länsireunaan nyk. Piazza S. Bernardolle rakennettiin 1586-87 mostra, jonka suunnitteli Domenico Fontana esikuvanaan ilmeisesti silloin viel kohtalaisen hyvin säilynyt Aqua Julian mostra. Tämä antiikin monumentti oli juuri silloin ollut jonkinlaisen huomion kohteena koskapa v. 1585 sen nisseissä sijainneet marmoriset trofeet oli siirretty Campidogliolle, jonne Acqua Felice oli tuova vett v. 1588.

Tärkeimmät suihkulähteet, jotka rakennettiin välittömästi Sixtus V:n aikana jakelemaan Acqua Felicen vettä olivat:

Mostra: Fontana dell' Acqua Felice 1586-87

( Mooseksen suihkulähde )

Villa Medicin suihkulähde, Viale della Trinita dei Monti, 1587

Quattro Fontane, 1588

Piazza del Quirinalen suihkulähde, Dioscuri-patsaiden yhteydessä, 1588

Capitoliumin suihkulähteet 1588

Piazza Madonna dei Montin suihkulähde 1588-89

Piazza d'Aracoelin suihkulähde 1589

Piazza Campitellin suihkulähteet 1589

Piazza Giudean suihkulähde

Piazza Montanaran suihkulähde 1589

Myöhemmin rakennettiin viel suihkulähteet mm.

Piazza S.Giovanni in Lateranon suihkulähde obeliskin kylkeen 1603-7

Piazza S.M.Maggioren suihkulähde 1615

Piazza Barberinin kaksi suihkulähdettä:

Fontana dell' Tritone 1642-43 ja

Fontanella delle Api 1644

Piazza Bocca della Veritan suihkulähde 1717

Sixtus V:n kauden päättyess 1590 oli toimivan vesihuollon piirissä suurin osa tiheästi asuttua kaupunkia, paitsi Trastevere ja Vatikaani, joiden vedensaanti oli paikallisten lähteiden, Tiberin ja Acqua Sabbatinan ( Aqua Trajana ) varassa. Acqua Sabbatinan toiminta lienee ollut yhtä satunnaista ja epävarmaa kuin Aqua Virgon toiminta ennen korjaustaan. Suihkulähteistä lienevät kuitenkin toimineet ainakin Piazza Santa Maria in Trasteveren suihkulähde sekä Pietarinkirkon suihkulähteet.

Trasteveren vesihuoltoa pyrittiin parantamaan 1590-luvulla johtamalla Acqua Felicen vesi Tiberin yli Ponte S.Maria-sillan (ant. Pons Emilius) korjaustyön yhteydessä. Vastavalmistunut vesijohto tuhoutui kuitenkin sillan mukana ( Ponte Rotto ) pahimmassa tilastojen tuntemassa Tiberin tulvassa v. 1598. Uusi johto Isola Tiberinan kautta Trastevereen valmistui 1604.

Myöhemmin, 1879, Fontana di Ponte Sisto poistettiin paikaltaan Lungoteveren rakentamisen tieltä ja pystytettiin 1898 uudelleen Ponte Siston Trasteveren puoleiseen päähän, missä sen piirtokirjoitusteksti, joka manifestoi veden tuloa itärannalle, saa tänään katsojan hämilleen, ellei tämä ymmärrä odottaa suihkulähteen hanojen sulkemista, jolloin vesiputouksen takaa paljastuu historian viime vaiheita selittävä uusi teksti.

Jo Acqua Sabbatinaan liittyi erillinen Vatikaaniin tuleva haara ja myös vuosien 1611-12 korjauksen yhteydessä Acqua Paolan vesi johdettiin Vatikaaniin tämän sivuhaaran kautta.

Vuonna 1614 Carlo Maderno suunnitteli Pietarinkirkon läheisyyteen kaksi huomattavaa suihkulähdettä. Toinen tehtiin Pietarinkirkon aukiolle ja toinen Borgo Nuovon ja Borgo Vecchion väliin, neliönmuotoisen Piazza Scossacavallin keskelle, mistä se siirrettiin 1930-luvun lopulla Via della Conciliazionen tieltä ja on nykyään San Andrea della Valle -kirkon edustalla Corso Vittorio Emmanuelen varrella. Ulkonäöltään se muistuttaa Madernon tunnetumpaa suihkulähdettä Pietarinkirkon aukiolla.

Pietarinkirkon aukion uusi, vuonna 1614 rakennettu suihkulähde korvasi vuodesta 1490 vähäisellä vedenpaineella toimineen suihkulähteen. Uuden suihkulähteen muotoilu käyttää erityisesti hyväkseen korkealle nousevaa Acqua Paolan voimakasta vesisuihkua. Suihkulähde on kirkolle päin katsottaessa oikeanpuoleinen aukion nykyisistä kahdesta suihkulähteestä. Osa aukion ominaisluonnetta onkin märkä kiveys, johon tuulen ala-altaan ohi kuljettama vesisuihku iskeytyy.

Sixtus V oli siirrättänyt v. 1585 aikoinaan Neron Circuksen keskellä sijainneen obeliskin vanhan basilikakirkon viereltä aukiolle, likimain rakenteilla olevan kirkon keskilinjaan ennakoiden näin paitsi vielä tarkemmin suunnittelematonta aukion säännönmukaistamista myös n. 350 vuoden päästä toteutettavaa Via della Conciliazionen rakentamista ( Obeliskin poikkeama kirkon akselilinjasta osuttaa sen Ponte San Angelon juurelta uuden kirkon fasadin keskelle piirretylle suoralle ).

Madernon suihkulähteen sijoitus sen sijaan ei suhteudu millään tavoin obeliskiin eikä ota mitään kantaa mahdollisiin aukiosuunnitelmiin. Se yksinkertaisesti sijoitettiin vanhan suihkulähteen paikalle, jossa on huomattavina seikkoina toisaalta sijoittuminen hienovaraisesti syrjään viivasuoran Borgo Nuovon Vatikaanin palatsin sisäänkäyntiin suuntautuvasta linjasta, ja toisaalta sijainti pohjoisesta aukiolle tulevan pyhiinvaellustien päätepisteenä.

Madernon suihkulähde siirrettiin v. 1667 nykyiselle paikalleen Berninin uudelleen muotoileman kolonnadiaukion poikkiakseliin, pohjoiseen puoliympyrään, aukion torikiveystyön yhteydessä. Vasta tällöin, kiveysvaihtoehtoihin liittyen, Bernini ilmeisesti suunnitteli suihkulähteiden sijaintikysymystä tarkemmin. Kolonnadiaukion geometria oli valmis ja suurelta osin rakennettu. Luonnoksista voidaan päätellä, että myös Berninille oli tärkeää suihkulähteen pysyminen poissa Borgo Nuovon akselilta. Tämä akseli toisaalta on yksi aukiogeometrian lähtökohdista. Voidaankin kärjistäen todeta, että Berninin aukiosommitelma kolonnadeineen on piirretty harpilla ja viivottimella, mutta suihkulähteiden paikka aukiolla on katsottu silmällä. Carlo Fontana ( Berninin studiossa ) suunnitteli Madernon suihkulähteen identtisen parin ( paavillisia tunnuskuvioita lukuunottamatta ). Se pystytettiin symmetrisesti aukion eteläosaan v. 1675-77.

Acqua Paolan vesi, joka tuli Bracciano- ja Martignano-järviä ympäröivistä pienistä lähdejärvistä, ei koskaan ollut ollut erityisen hyvän makuista, mutta maku vielä entisestään huononi, kun vettä alettiin ottaa v. 1672 suoraan Martignanosta ( ant. Alsietina), koska ilmeni, että Pietarinkirkon aukion toista suihkulähdettä ei pystytä varustamaan yhtä komealla vesisuihkulla kuin ensimmäistä, ellei vettä akveduktiin saada lisää.

Fontana di Ponte Siston lisäksi Via Giulialle tehtiin toinenkin seinäsuihkulähde, ihmiskasvoinen Fontana del Mascherone, 1626. Acqua Paolasta saatiin lopulta 1626-27 myös vesi Piazza Farnesella pitkään tyhjinä seisseisiin Caracallan termien kylpyammeisiin. Ammeet oli 1466 termien `löytymisen' jälkeen sijoitettu paavi Paavali II:n ( 1464-71 ) rakennuttaman Palazzo Venezian edustalle, mistä paavi Paavali III ( Alexander Farnese, 1534-49 ) siirsi toisen oman palatsinsa eteen 1534. Toinenkin amme siirrettiin Piazza Farneselle 1580, jolloin ehkä jo suunniteltiin näiden muuttamista suihkulähteiksi, koska samana vuonna Acqua Verginen vesi saatiin viereiselle Campo dei Fiorille. Verginen paine ei kuitenkaan riittänyt Piazza Farneselle, vaan vettä odotettiin vielä yli neljäkymmentä vuotta.

Roomassa oli tavanomaista sijoittaa antiikin esineitä rakennusten edustaa koristamaan. Niinpä ei ole varmaa tuotiinko Caracallan kylpyammeitakaan Piazza Farneselle nimenomaan suihkulähdetarkoituksessa. Vastaava esimerkki on mm. sarkofagi ja leijonat, jotka sijaitsivat Pantheonin edustalla 1430-luvulta asetelmana, joka hyvinkin muistutti suihkulähdettä. Kuitenkin Pantheonin suihkulähde rakennettiin 1575 erikseen, niin että nämä esiintyivät aukiolla joitain vuosia rinnakkain. Leijonat tosin päätyivät toiseen suihkulähteeseen. Ne sylkivät vettä Acqua Felicen mostrassa vuodesta 1587, kunnes ne vaihdettiin kopioihin.

Toinen esimerkki on Navicella, yksi Monte Celiolta löydetyistä vanhoista roomalaisista votiivilaivoista, jonka Leo X ( 1513-21 ) sijoitti S.M.in Domnican eteen. Vielä 1800-luvun lopulla se oli paikallaan kuivana ennenkuin siihen lisättiin ala-allas ja se muutettiin suihkulähteeksi.

Piazzan nykyisen asun perusta on Valadierin 1814 suunnittelema aukion säännönmukaistaminen, jonka mukaan myös uudet suihkulähteet, lukuunottamatta Acqua Vergine Nuovan mostraa vuodelta 1937, rakennettiin.

Piazza del Popolon ensimmäinen, Giacomo della Portan 1572 suunnittelema suihkulähde sijaitsee nykyään Piazza Nicosialla, Via Flaminialta Pietarinkirkolle kulkevan reitin varrella, kuten alunperinkin.

Pietro da Cortona suunnitteli 1659 aukion länsireunaan suihkulähdepalatsin, joka poikkesi perinteisestä mostrasta siinä, että se ei ollut autonominen rakennus, vaan suihkulähde oli siinä palatsijulkisivuun elimellisesti kovertuva osa. Ei voi erottaa, missä palatsi alkaa ja suihkulähde päättyy. Vaikka suunnitelma ei toteunutkaan, on mielenkiintoista, että Fontana di Trevi sata vuotta myöhemmin valmistuneessa asussaan noudattaa tätä samaa ideaa.

Erityinen tilallinen jännite liittyy Piazza Aracoelin Campidogliolta katsoen taempaan, erilleen kuroutuneeseen osaan. Tämä epämääräisen muotoinen pikku piazza, jonka keskellä sijaitsee kolmen päällekkäisen altaan ja keskeltä nousevan vesipatsaan muodostama suihkulähteen arkkityyppi, voisi sijaita missä tahansa Italiassa, mutta yllätyksellisesti se onkin Il Gesu -kirkon aukiolta Campidogliolle ulottuvan tilasarjan välietappi, joka peilaa pienempänä ja hiomattomana Campidoglion aukion trapetsimuotoa. Kaupunkitila taipuu vielä niin, että aukiolta toiselle katsottaessa osa tilasta leikkautuu pois jättäen katsojalle odotuksen tunteen. Tämän jännitteisen tilarajauksen tekevä korttelimassa purettiin Via Teatro Marcello -katuun liittyvän puiston tieltä. Piazzan kaksi säilynyttä sivua ja kohonneeseen katukiveykseen alkuperäisellä paikallaan vajonnut suihkulähde antavat vielä nykyään muistuman kadonneesta kaupunkitilasta.

La Barcaccia on veistoksena taidokkaasti suunniteltu hyödyntämään Acqua Verginen vähäistä vedenpainetta. Sen altaassaan uppoavan laivan hahmo riittää hallitsemaan paikkaansa, vaikka Piazza di Spagna on hyvin suuri aukio. Suihkulähde sijaitsee lähellä tiimalasin muotoisen aukion kapeinta kohtaa, ylhäällä Monte Pincion rinteellä sijaitsevaa SS.Trinita dei Monti -kirkkoa kohti suuntautuvassa katuakselissa, jota se ei väistä astumalla sivuun, kuten Piazza S.Pietron suihkulähde Borgo Nuovon akselissa, vaan kyykistymällä matalaksi. Tämä mataluus on nykytilanteessa vielä huomattavampi ansio, koska suihkulähde on osana myöhemmin rakennetun Scalinata di Spagnan ja kirkon eteen pystytetyn obeliskin hallitsemaa visuaalisesti nousevaa tilasarjaa.

La Barcaccian ikonografinen aihe, uppoava laiva, on sikäli mielenkiintoinen, että 1500-luvulla tehdyissä antiikin Rooman rekonstruktioissa on otaksuttu tällä paikalla sijainneen naumachian eli meritaisteluareenan, jossa keinotekoisessa altaassa sotalaivojen pienoismallit miehistöineen ottivat mittaa toisistaan.

Suihkulähteen todennäköinen esikuva on myös tavallinen matalalaitainen jokilaivatyyppi `barcaccia', jollaisia oli runsaasti Tiberillä, Via Condottin toisessa päässä.

Kun Bernini rakensi Fontana dei Fiumin 1648-51 -suihkulähteen ja obeliskin yhteen liitettyn Piazza Navonan keskelle, sulkeutui ehkä useampikin ympyrä Rooman suihkulähteiden rakentamisessa. Toisaalta lännestä tulevan Acqua Paolan turvin täydennettiin Tiberin itärannalle Acqua Verginen suihkulähdesarjaan jäänyt pahin aukko, toisaalta esitettiin ratkaisu sovittamattomalta tuntuvaan ristiriitaan, miten obeliski ja suihkulähde voivat samanaikaisesti hallita kaupunkitilaa. Lisäksi valmistui moderni rekonstruktio antiikin circuksesta, jonka merkkipaaluja ja keskeistä obeliskia suihkulähteet kuvaavat.

Piazza Navonalla ei ajettu kilpaa, mutta erikoisena kansanhuvina heti vuodesta 1651 alkaen oli tapa sulkea suihkulähteiden poistovesijohdot kesäsunnuntaisin ja harrastaa viilentäviä vesileikkejä keinotekoisessa tulvavedessä. Tämä huvi loppui v. 1867, jolloin toritaso korotettiin nykyiselleen.

Piazza Navona on erikoisella tavalla samanaikaisesti monumentaalinen ja intiimi aukio. Sen mittasuhteet pituussuunnassa vastaavat melko tarkkaan Pietarinkirkon aukion poikkiakselia obeliskeineen ja suihkulähteineen. Piazzan leveyden ja sillä sijaitsevien suihkulähteiden koon suhde on toisaalta vastaava kuin aivan pienimmillä aukioilla, kuten Piazza Matteilla, Campitellilla tai Madonna dei Montilla. Pitkässä perspektiivissä katsottuna suihkulähteet täyttävät aukion lähes kokonaan.