Helsingin Kaupungintalon ja Kluuvin virastotalon vuonna 1999 valmistuneet peruskorjaukset Helsingin keskustassa tarjoavat oivan tilaisuuden tarkastella modernin arkkitehtuurin restaurointiongelmia. Molemmissa kohteissa on kysymys arkkitehti Aarno Ruusuvuoren (1925-92) 1960-luvulla suunnittelemista restauroinneista, muutoksista ja lisärakennuksista, aikanaan saneerauksiksi kutsutuista hankkeista, jotka ovat nyt itse tulleet korjauksen kohteiksi. Molemmissa hankkeissa on rakennuttajana toiminut Helsingin kaupunki ja arkkitehtisuunnittelusta on ansiokkaasti vastannut arkkitehtitoimisto Aki Davidsson.

Modernin arkkitehtuurin restaurointiin ei rakennuttajaorganisaatioissa ja työmailla yleensä suhtauduta vakavasti. Rakennusten vanhimpien osien, ja 1960-luvun lopulla rakennettujen uusien osien erilainen kohtelu saman peruskorjaushankkeen yhteydessä kertoo paljastavalla tavalla, kuinka vähäistä modernin arkkitehtuurin, korkeatasoisenkin, arvostus on. Tällaisissa monta aikakerrosta sisältävissä kohteissa restaurointiin uhrattavat henkiset ja aineelliset voimavarat ohjautuvat helposti vain historialliseen osaan. Uusissa osissa tehdään remonttia, joka tähtää teknisten puutteiden paikkaamiseen, mutta rapauttaa samalla arkkitehtuuria.

Kaupungintalossa uusklassistiset julkisivut kipsikoristeineen ja rappausprofiileineen korjattiin mukisematta kustannuksista piittaamatta, mutta modernististen interiöörien vähien, mutta siksi sitäkin tärkeämpien yksityiskohtien entistämispyrkimys herätti työmaalla lähinnä arkkitehdin aivoitusten ihmettelyä. Oli vaikea ymmärtää, että pelkistetty viiva- ja detaljimaailma merkitsee modernille arkkitehtuurille samaa kuin kipsikoristeet julkisivulle. Kaupungintalon uudetkin osat korjattiin lopulta tunnollisesti, mutta Kluuvin virastotalon moderni arkkitehtuuri jätettiin arkkitehdin hyvästä yrityksestä huolimatta heitteille. Kluuvin virastotaloon liittyvän Lars Sonckin Privatbankenin sali, nyk. Jugendsali, entisöitiin itsestään selvästi, mutta Ruusuvuoren modernistisessa hengessä uudistama rakennus on kokenut lähes peruuttamattomia muutoksia, ja parhaimmillaankin arkkitehti on joutunut toteamaan, että uudet, lähinnä talotekniikkaa palvelevat installaatiot ovat myöhemmin poistettavissa, kun alkuperäisen rakennuksen arvo yhden sukupolven jälkeen ehkä ymmärretään.¹

Kun arvioidaan saneerausten korjauksia rakennussuojelun ja restauroinnin näkökulmasta, voidaan helposti vajota teoreettiseen hetteikköön. Tämän artikkelin tarkoituksena ei ole kattavasti arvioida sitä, millä tavoin puheenaolevissa arkkitehti Aki Davidssonin johdolla tehdyissä peruskorjauksissa on noudatettu yleisesti hyväksyttyjä restaurointiperiaatteita. Tarkastelen hankkeiden ongelmia ja niiden ratkaisuja sen käytännön kokemuksen turvin, jonka restaurointikentän laidalla jo pidempään toimineena olen hankkinut. Haluan erityisesti kiinnittää huomiota kahteen seikkaan, jotka näissä kohteissa ovat velvoittavia: uuden rakennustyön laatuun suhteessa vanhaan sekä rakennusten historiallisten kerrosten erottumiseen. Uuden tulisi erottua vanhasta, mutta ei huonomman laatunsa perustella. Korjattavan rakennuksen historian tunteminen on suunnittelijalle välttämättömyys, jotta korjaus- ja muutostöissä vastaan tulevat toiminnalliset, tekniset ja esteettiset valinnat voidaan tehdä luontevassa suhteessa rakennuskokonaisuuteen.

Lehtikuva

Jussi Tiainen

Kuvat 1 ja 2.
Kaksi aikakautta, kaksi asennetta. Ruusuvuoren suunnittelemassa kaupungintalon muutostyössä 1960-luvulla julkisivut seisoivat kulisseina rakennustyömaan ympärillä. Viimeisimmän, Aki Davidssonin suunnitteleman peruskorjauksen ajaksi työmaan suojakankaaseen oli maalattu julkisivun kopio.

¹ Jukka Jokilehto totesi kesällä 1999, modernin arkkitehtuurin rakennussuojelukurssilla normaaliksi ilmiön, että rakennetun ympäristön arvostus alkaa yleensä kohta valmistumisensa jälkeen laskea niin, että se on alimmillaan yhden sukupolven kuluttua ja kokee uuden renessanssin kahden sukupolven jälkeen.

Kuva 4
Aarno Ruusuvuori: Kaupungintalo, pohjapiirros maantasokerroksesta.

Helsingin kaupunki osti Seurahuoneen vuonna 1901 tarkoituksenaan purkaa se ja rakentaa paikalle uusi kaupungintalo. Hotellitoiminta jatkui kuitenkin rakennuksessa vuoteen 1913 saakka, jolloin järjestettiin uuden kaupungintalon arkkitehtikilpailu. Uudisrakennushanke kuitenkin tyrehtyi. Toimittuaan myös venäläisenä sotilassairaalana, rakennuksessa tehtiin lukuisia pienehköjä tilapäisluontoisia muutoksia. Kaupungintaloksi rakennus vihittiin vasta vuonna 1932, jonka jälkeenkin vielä keskusteltiin uuden kaupungintalon mahdollisesta rakentamisesta toisaalle. Vasta 1950-luvulla vaihtoehtoisista spekulaatioista luovuttiin, ja oli aika ryhtyä suunnittelemaan muutostöitä, joilla entisestä Seurahuoneesta saataisiin Kaupungintalon toimintaa palveleva rakennus.

Tässä vaiheessa arkkitehti Aarno Ruusuvuori teki hankkeesta esisuunnitelmia ja myös voitti vuonna 1961 järjestetyn arkkitehtikilpailun. Muutostöitä suunniteltiin 1960-luvulla ja koko korttelin saneeraukseen tähtäävän operaation ensimmäinen rakennusvaihe valmistui vuonna 1970. Suuri osa korttelin sisäosista puhdistettiin vanhoista rakenteista ja korvattiin modernilla uudisrakennuksella. Toisaalta myös kaikki edellä esitetyt rakennuksen tärkeimmät rakennusvaiheet johdonmukaisesti edelleen säilytettiin. Tämän saneerauksen lopputulos joutui rakennusteknisten vaatimusten vuoksi melko uutena täydelliseen peruskorjaukseen, joka valmistui vuonna 1999. Pääosin tätä arkkitehti Aki Davidssonin suunnittelemaa peruskorjausta voi kutsua myös restauroinniksi.

Pekka Kärki, Helsingin kaupungintalo, Rakennushistorian pääpiirteet, Arkkitehti 3/1971, s. 28;

Åsa Ringbom, Societetshusen i storfurstendömet Finland, Helsingfors 1988;

Aulikki Korhonen, Kaupungintalo, Aarno Ruusuvuori ja moderni aika, Kaupungin Leijona-sydän, Narinkka 1998, Helsingin kaupunginmuseon julkaisusarja, 1998.

Kuva 5 (Katso Ptah 00:1)

Aki Davidsson: Kaupungintalo, pohjapiirros maantasokerroksesta. Vaatetila on siirretty sisääntuloaulan takaosaan, mikä ratkaisevasti muuttaa tilarakennetta. On kuitenkin huomattava, että peruskorjauksen lähtökohtana oli tilanne, jossa aulan takaosaan oli jo rakennettu kabinetteja, jotka pienensivät aulatilaa siten, että vaatetila oli tilan keskellä, toisin kuin akuperäisessä tilanteessa, jossa vaatetila rajasi laajan aulatilan sisääntulosta. Olisiko restauroinnissa voitu poistaa kabinetit sen sijaan, että vaatetila siirrettiin? Tässä tapauksessa rakennuksen valmistumisen jälkeen muotoutunut käytäntö hyväksyttiin.

Kuva 6.
Aarno Ruusuvuori. Kluuvin virastotalon leikkaus.
Vain pieni osa kokonaisuudesta on vanhaa.

Uschakoffin talo, Privatbanken, Kluuvin virastotalo, Jugendsali ja Kluuvin Galleria³

Kluuvin virastotalo koostuu myös monista eri-ikäisistä osista. Sillä ei ole yhtä selkeää identiteettiä kuin kaupungintalolla. Talon kaupunkikuvassa näkyvin osa on vuosina 1815-16 ja 1827-28 rakennettu Uschakoffin talo, jonka piirsi arkkitehti Pehr Granstedt. Asuin- ja liikerakennuksen niukahko klassinen muotokieli on korkeatasoista arkkitehtuuria, mutta ei ole kuitenkaan tarkoitettu kaupunkikuvassa nousemaan naapureitaan enempää esiin.

Theodor Höijer suunnitteli vuonna 1876 julkisivumuutokset, joilla mm. yhdenmukaistettiin myymälöiden vähitellen suurentuneet näyteikkunat. Waldemar Aspelin piirsi Privatbankenin jugendinteriöörit vuonna 1896. Lars Sonck laajensi pankin tiloja suunnittelemalla pihan paikalle rakennetun lasikattoisen pankkisalin ajalle tyypillisen pankkien tilaratkaisun mukaan vuonna 1904. Sen sisustus on Valter Jungin käsialaa.

Uschakoffin tonttiin liitettiin 1830-luvulla osa Unioninkadun naapuritontista. Näin muodostuneelle osalle rakennettiin kapeahko kolmikerroksinen kivirakennus vuonna 1832. Useiden muutosten jälkeen se korotettiin nelikerroksiseksi vuonna 1909, jonka kauden pelkistettyä jugendilmettä katufasadissa on vielä nähtävissä. Muuten rakennusta on edelleen muutettu rajusti. Kadulla kulkija ohittaa rakennuksen helposti sitä huomaamatta. Katutason ainoa aukko on nykyään Fabianinkadun Pankkitalon kellariin johtavan ajorampin suuaukko.

Näiden rakennusten kokonaisuus uusittiin perusteellisesti vuonna 1969. Katufasadeja ja Uschakoffin talon Pohjoisesplanadin puoleisen siiven 1. kerrosta sekä pankkisalia, ns. Jugendsalia, lukuunottamatta siitä tuli kokonaan Aarno Ruusuvuoren suunnittelema uudisrakennus. Uudelle korotetulle pihalle syntyi lasin ja puhtaaksivaletun betonin ankara pienoismaailma. Rakennuksen modernistiseen henkeen sopi hienosti pihasiiven ylimmän kerroksen näyttelyhuoneisto ja myös pihan käyttö veistosnäyttelyihin.

Rakennuksen nyt valmistuneen peruskorjauksen ja osin jo sitä aiempien muutosten jälkeen piha on muuttunut luonteeltaan takapihaksi. Puhtaat betonipinnat on peitetty osin maalilla, osin ruiskurappauskuorrutuksella. Lasifasadit on rakennettu kokonaan uudelleen ja uusine aurinkosuojasäleikköineen ne yrittävät näyttää muodikkailta, mutta niiden yksityiskohdat ovat viimeistelemättömät. Jugendsalin volyymin peittävä peltiverhous, joka oli teetetty jo ennen puheena olevaa peruskorjausta, ei yritäkään olla julkisivukelpoinen.

SRM / R.Kamunen

AN

Kuvat 9 ja 10.
Kluuvin virastotalon piha valmistuttuaan 1960-luvun lopussa. Kaikki on puhtaaksivalettua betonia ja lasia. Jälkiviisaasti on helppo nähdä, että betoni ei tule kestämään. Jugendsalin volyymi (vino pinta) on sittemmin yksinkertaisesti pellitetty. Ensisilmäyksellä vuoden 1999 korjauksen jälkeen tilanne ei näytä aurinkosäleikköjä lukuunottamatta paljon muuttuneen. Julkisivun yksityiskohdat eivät kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua.

³ Pääasiallinen lähde:

Pekka Kärki, Uschakoffin talon rakennushistorian pääpiirteet, Arkkitehti 5/1968, s. 24.

Inhimillinen toleranssi, ympäristöolosuhteiden sietokyky, on yhteiskunnassamme kaventunut. Voi jopa kysyä, olemmeko pilalle hemmoteltuja. Aki Davidsson totesikin esitellessään korjaustyötä kesällä 1999 kansainväliselle modernin arkkitehtuurin restaurointikurssille, että restauroiva arkkitehti ei joudu vastaamaan niinkään heikentyvän rakennuksen, vaan jatkuvasti heikentyvän ihmislajin ongelmiin. Useimmat rakennuksen inhimillistä käyttömukavuutta ja -turvallisuutta parantavat tavoitteet on kirjattu säädöksiksi ja normeiksi, joiden noudattaminen usein johtaa ristiriitaan rakennussuojelusäädösten ja normien kanssa. Arkkitehti pyrkii toimimaan näiden normien tulkitsijana erotuomarin roolissa, eri alojen asiantuntijoiden ja viranomaisten huolehtiessa omista erityisvaatimuksistaan.

Jos halutaan käyttää kaupungintalon korjaushankkeesta käsitettä "restaurointi", eikä vain "asbestiremontti", kuten eräissä yhteyksissä on kirjoitettu, tulee tarkastella rakennuksen historiaa kokonaisuutena. Arkkitehtonisesti ja kulttuurihistoriallisesti merkittävimmät kerrostumat erottuivat rakennuksessa harvinaisen selvästi, ja kaikki ilmeisen tasa-arvoisina. Rakennuksen ulkoinen hahmo liittyy Helsingin rakentamiseen uudeksi pääkaupungiksi sen tärkeimmän arkkitehdin piirustusten mukaan. Pääsisäänkäynnin altaani ja juhlasalin kaksi rakennusvaihetta liittyvät 1800-luvun lopulla vilkastuneeseen seurapiiri- ja kulttuurielämään. Kun rakennuksen sisätilojen perusteellinen uudistaminen kaupungintaloksi vuonna 1970 valmistui, se oli viivästynyt, mutta myös ajan myötä jalostunut toteutus vuonna 1901 aloitetusta hankkeesta kokonaan uuden kaupungintalon rakentamiseksi. Resurssipula ja demokraattisen päätöksenteon hitaus ajoivat hankkeen 69 vuodessa hyvään kompromissiin.

Nyt arvioitavana olevan viimeisimmän, Aki Davidssonin suunnitteleman, restaurointitehtävän arvoasetelman kannalta on keskeistä oivaltaa, että Ruusuvuoren toteuttama saneeraus ei ollut vain eräs välivaihe, vaan kyseessä oli juuri se varsinainen kaupungintalon rakentaminen. Ruusuvuoren suunnitteleman vaiheen säilyttäminen on siis tärkeää. Itsestään selvästi uudessa restaurointitehtävässä kunnioitetaan myös niitä samoja rakennusvaiheita, jotka jo Ruusuvuoren suunnittelemassa saneerauksessakin oli päätetty säilyttää. Jos kunnioitetaan historiaa, aiempia suojelupäätöksiä ei enää voi purkaa. Tästä syntyy luonteva peruste ajallisten kerrostumien synnylle. Vähäpätöiset kerrostumat poistuvat ja tärkeimmät säilyvät.

Tätä taustaa vasten on ikävää, että yleinen mielipide ei ole hyväksynyt Ruusuvuoren arkkitehtuuria. Peruskorjauksen rakennuttaja ja arkkitehti ovat sen sijaan onneksi ottaneet selkeän vastuun, ja päättäneet säilyttää modernistiset interiöörit pääpiirteissään ennallaan. Tämä olikin luonnollinen tavoite tilanteessa, jossa rakennukseen ei kohdistunut käytännöllisesti katsoen lainkaan toiminnallisia muutospaineita.

Kuva 20.
Aki Davidsson. Kaupungintalon peruskorjausta varten suunniteltu erikoisvalmisteinen ilmanvaihtoelin. Vaikka Ruusuvuoren arkkitehtuurista ei löytynyt käyttökelpoista esikuvaa uusille ilmalaitteille, ei standardivalmisteisia elimiä haluttu käyttää, koska minimalistisessa ympäristössä ne olisivat näyttäneet räikeän arkipäiväisiltä. Näin on onnistuttu säilyttämään tilojen arvokkuutta.

Aarno Ruusuvuoren arkkitehtuurin on usein määritelty edustavan betonibrutalismia. Brutaali sanana ymmärretään sisältävän yleensä negatiivisen arvolatauksen, mutta arkkitehtuurin historiassa käsitteellä on ehdottoman myönteinen sisältö. Brutalismi oli nuoren arkkitehtipolven vastareaktio modernismin pioneerien myöhempää tuotantoa kohtaan, joka usein oli kompromissien väljähdyttämää. Modernismin alkuaikojen ideoiden ja muotojen puhtaus piti palauttaa kunniaan. Siinä mielessä kysymys ei ollut vallankumouksesta vaan paremminkin uskonpuhdistuksesta. Käsite Brutalismi on lähtöisin Britanniasta 1950-luvun puolivälissä. Suomalaisessa arkkitehtuurissa uskonpuhdistusaate lankesi otolliseen maaperään. Ruusuvuori hengenheimolaisineen oli selvä vastapooli Alvar Aallon hallitsemalle arkkitehtuurin auktoriteetille, vaikka Ruusuvuori ei yleensä ääneen halunnutkaan kritisoida Aaltoa.

Brutalismiin liittyy synteesi Le Corbusierin ja Mies van der Rohen arkkitehtuurityyleistä, jotka sinällään olivat hyvin erilaisia, vaikka kumpikin omalla tavallaan manifestoivat modernia maailmankuvaa. Ruusuvuoren tuotannossa ja erityisesti Kluuvin virastotalossa tämä betonin ja lasin, Corbun ja Miesin, synteesi oli ilmiselvä. Ruusuvuoren työt ovat myös mielenkiintoinen rinnakkaisilmiö Louis Kahnille, joka kansainvälisellä tasolla edusti ehkä samaa, modernismin pioneerien esikuvien pohjalta luotua synteesiä uudeksi persoonalliseksi tyyliksi.

Ruusuvuoren kirkkaimmat työt, joissa valtavan massiivisetkin volyymit on käsitelty arkkitehtuurin keinoin lähes abstrakteiksi (esim. Weilin+Göös Tapiolassa) sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin hänellä myös oli avustajina kunnianhimoisia nuoria arkkitehteja, jotka ehkäpä vielä innokkaammin halusivat irtautua Aallon vaikutuspiiristä. 1970- ja 80-luvuilla Ruusuvuoren tyyli alkoi arkipäiväistyä ainakin detaljitasolla lähemmäs arkirakentamista. Siksi juuri hänen 1960-luvun töidensä säilyttäminen olisi tärkeää, ja se mikä on tärkeää, on materiaalien aitouden ja detaljien kirkkauden säilyttäminen. Kaikki kuitenkin tiedämme, että juuri näiden arkkitehtuurin elementtien autenttisuuden säilyttäminen on kaikkein vaikeinta.

Peruskorjauksen ammattilaiset, niin suunnittelijat kuin rakentajatkin on ehditty kouluttaa, ja työmailla totuttaa, jopa hemmotella, jonkinasteiseen helppouteen, joka sisältyy pääosin 1800-luvulta periytyvien historiallisten arvorakennustemme peruskorjaukseen, jopa restaurointiinkin. Massiivisia tiilirakenteita voi periaatteessa rei'ittää, ja roilota tarpeen mukaan, Mitään alkuperäisiä sähkö- ja ilmanvaihtojärjestelmiä, sellaisessa muodossa, kuin tänä päivänä ymmärrämme, ei ole ollut. Kaikki on joka tapauksessa pitänyt suunnitella alusta uudelleen. Mitä paksummat seinät, sitä helpompi uudetkin järjestelmät on ollut sijoittaa. Kaikki uudet kajoamiset rakenteisiin on sitten voitu peittää rappauksella ja pintakäsittelyillä.

Brutalismi toi rakennusmateriaalit paljaina esiin. Uudehkoissa rakennuksissa myös tekniset järjestelmät on aikansa normien mukaisesti ratkaistu. Mitä voidaan tehdä, kun puhdasvalubetonin sisään asennetut ilmastointikanavat ja sähköputkitukset eivät enää riitä. Roiloja ei voi tehdä, korjausjälkiä ei voi peittää. Uusi tekniikka runnotaan väkisin sisään ja ehkä yritetään peittää jäljet kipsilevyllä ja maalilla, joka latistaa satunnaisten jäljellejääneiden puhdasvalupintojen arvokkuuden. Arkkitehdin sana ei paina paljoakaan, jos tällä arkkitehtuurilla ei ole sitä yhteiskunnan ja rakennuttamisorganisaation läpäisevää arvostusta, joka on ehdoton edellytys, että vaikeisiin ongelmiin voitaisiin hyvässä yhteishengessä etsiä parhaita mahdollisia ratkaisuja.

Tietysti puhdasvalubetonipinnan mahdoton muunneltavuus osaltaan todistaa materiaalin mahdottomuuden käyttörakennuksissa. Mutta hyvin tehdyn betonipinnan esteettinen vaikutus on osaltaan materiaalin ehdottomuudessa. Se on kuin fresko. Kun se on kerran valettu, sitä ei voi enää korjata. Rakennus voidaan nähdä rakentajan työn tuloksena. Jos sitä joudutaan muuttamaan, vanha työn jälki joudutaan tuhoamaan.

Kuva 8.
Aarno Ruusuvuoren arkkitehtuurin on sanottu edustavan brutalismia. Development Center, Addis Abeba, 1976. Ruusuvuoren arkkitehtuurissa on viittauksia Le Corbusieriin.

Todellista (jälki-)viisautta on mielestäni tunnustaa, että Aarno Ruusuvuoren suunnittelema kaupungintalon muutostyö on osoittautunut Suomen arkkitehtuurin historiassa paljon merkittävämmäksi luomukseksi ja lisäarvoksi, kuin mihin entisen Seurahuoneen toisarvoiset, 1960-luvulla puretuiksi tulleet interiöörit sinänsä olisivat yltäneet. Jälkiviisaus on tässä asiassa ainoa mahdollinen viisauden laji. Arkkitehtonista kvaliteettia on näet vaikea tunnistaa ajalliselta lähietäisyydeltä. Kokemus on kuitenkin opettanut, että arkkitehtoniseen laatuun ei ylletä, ellei sitä intohimoisesti tavoitella. Koska yleinen mielipide on se, että vain vanha on arvokasta ja uusi rakennus on vääjäämättä vanhaa huonompi, ollaan tilanteessa, jossa rakennetun ympäristön laatu on jatkuvasti rappeutumassa. 1960-luvulla ei ajateltu näin. Silloin tuhottiin lyhytnäköisesti paljon arvokasta, mutta parhaat saavutukset ovat silti vieneet rakennustaidetta pitkin harppauksin eteenpäin.

Tässä yhteydessä on tarpeellista huomauttaa, että Ruusuvuoren suunnitelmien mukaan vuonna 1988 valmistuneessa kaupungintalokorttelin 2. rakennusvaiheessa, joka sisälsi myös uuden valtuustosalin rakentamisen, ei lainkaan samassa määrin kuin aiemmin purettu olemassaolevia rakennuksia, vaan tarvittavat tilat on sovitettu huolellisesti niihin. Tähän on tietysti pakottanut purkamiselle kielteinen ajan henki, mutta se voidaan perustella myös hankkeen sisäisestä hierarkiasta käsin. Kaupungintalo on jo symbolisesti olemassa, lisätiloja kunnostetaan tarpeen mukaan tiloihin, joille ei tarvitse luoda uutta identiteettiä. Silloin vanhakin saa kelvata.

On syytä pohtia, miksi Ruusuvuoren arkkitehtuuri ei nauti yleistä arvostusta, vaikka se on kiistattomasti korkeatasoista. Arkkitehtuurin kritiikissä olisi päästävä asian ytimeen. Olisi nähtävä rakentamisen korkea tekninen laatu arvostuksen perustana, eikä ulkoiset arkkitehtuurin tyylimääritteet. Silloin arkkitehtuurin arvostus ei olisi vain suunnittelijoiden piirustuspöydällä saavutettavissa oleva arvo, vaan arvostuksen ansaitseminen edellyttää myös toteutusorganisaation täydellistä panosta. Jos arkkitehtuurin arvostus määräytyisi tätä kautta, samalla arkkitehtuurista katoaisi elitistinen leima. Raavaat rakentajat olisivat luomassa arkkitehtuurin historiaa, eivätkä vain haihattelevat arkkitehdit. Suuri yleisö voisi oppia näkemään kaikki arkkitehtuurityylit rakennuskulttuurin rikkautena. Arvostetun arkkitehtuurin vaatimuksena on korkea laatu, eikä erkkereiden lukumäärä.

Ruusuvuoren arkkitehtuuri on ollut vain harvalukuisen ammattieliitin arvostamaa. Pelkistys arkkitehtuurissa on äärimmäisen vaikea toteuttaa läpi työmaaorganisaation valmiiksi rakennukseksi ja äärimmäisen vaikea ylläpitää käyttäjän arkipäiväisen rekvisiitan vallankumousta vastaan. Pelkistetty arkkitehtuuri on erityisesti arkkitehtien ihailemaa, koska he tietävät, miten vaikeaa sen saavuttaminen on. Suuri yleisö usein pitää arkkitehtuurin minimalismia epäinhimillisenä ja hengettömänä, kun se taas arkkitehtien mielestä on hengen voitto aineesta. Kirkkoarkkitehtuurissa tällä asialla on jopa symbolinenkin merkitys. Kuitenkin juuri kirkkoarkkitehtuurissa modernismi on saanut suuren yleisön ankarimman tuomion. Ruusuvuoren suunnitelmista ei Tapiolan kirkko, eikä Hämeenlinnan kirkon korjauskaan ole saanut yleisön kiitosta osakseen.

Kuva 7.
Aarno Ruusuvuori: Helsinki City Hall. The staircase, rising from the low and dark vestibule up to the Festival Hall, is one of the icons of Modernist architecture in Finland.

Kuva 11. (Katso Ptah 00:1)

Aki Davidsson. Uusi vastaanottotiski. Sisääntuloaulan katto on vaalea ja valaistusta on voimistettu. Taustalla näkyvän porrastilan arkkitehtoninen merkitys on vähentynyt.

Edellisiä ajatuksia Helsingin kaupungintalossa kirkastavat erityisesti juuri tähän tilaan luodut taideteokset ja ihmisten toimintaa ennakoivana voi nähdä myös pelkistetyn rakennuksen rikkaan, Anitra Lucanderin suunnitteleman värimaailman. Kuinka vapaasti sitten ihmisten kehittyvä toiminta voi ja saa täydentää arkkitehtuuria. Siihen peruskorjauksen yhteydessä yleensä joudutaan ottamaan kantaa. Arkkitehdilla on peruskorjauksen suunnittelussa, toisin kuin uudisrakentamistehtävässä, yleensä hyvät mahdollisuudet ottaa huomioon rakennuksen vakiintunut käyttö ja sen todelliset tarpeet.

Kaupungintalon korjauksessa näkyvin muutos oli sisääntuloaulan järjestely. Vaatetila sijaitsi ennen lähellä sisäänkäyntiä. Eino Ruutsalon valokineettinen taideteos erotti vaatetilan sisäänkäynnistä. Toisaalta taideteokset ovat rakennuksen sisältöä, mutta kaupungintalon suuret teokset, erityisesti Ruutsalon työ ovat myös toiminnan kehystä, ja sellaisena osa arkkitehtuuria. Ratkaisu siirtää naulakko ja valoteos uuteen paikkaan aulan takaosaan muuttaa ratkaisevasti aulan arkkitehtonista vaikutusta. Aiemmin avoin tila oli kurottu erilleen sisääntulosta, nyt avoin tila liittyy välittömästi sisääntuloon. Toiminnalliset paineet tämän muutoksen toteuttamiseen eivät mielestäni olleet niin suuria, ettei vanhaa tilarakennetta olisi voinut jättää ennalleen. Sen sijaan uudet näyttelykalusteet aulatilan vaihtuvia näyttelyjä varten onnistuneella tavalla tuovat järjestystä avaran aulatilan käyttöön.

Ajatus arkkitehtuurista toiminnan kehyksenä havainnollistuu esimerkillisesti Hämeenlinnan kirkon eri rakennusvaiheissa. Louis Jean Desprez'n suunnittelema 1798 valmistunut kirkko oli alkuperäisessä asussaan amfiteatterimaisena keskeiskirkkona ainutlaatuinen maassamme. Myöhemmillä lisärakentamisilla (mm. Josef Stenbäck vuonna 1892) oli kirkon muoto niin ratkaisevasti muutettu, ettei paluu alkumuotoon Ruusuvuoren suunnittelemassa korjauksessa vuonna 1965 hänen mukaansa enää ollut mahdollinen. Uudistustyössä hän koetti kuitenkin löytää jotain kirkon alkuperäisestä ja askeettisesta hengestä. Parvekkeiden pienentämisellä palautettiin keskikupolin hallitseva nousu ja kaiken tarpeettoman poistamisella kirkkosali saatiin vankemmaksi ja avarammaksi. Uudet osat, kuten saarnatuoli, alttarikaide ja sivuparvekkeet tehtiin yksinkertaisin muodoin ja niiden tiukka suhdekieli muodostaa vastakohdan vanhojen osien paksulle käsityömäisyydelle. ⁵

Rohkenen asettaa Ruusuvuoren pelkistävän korjauksen eräässä suhteessa kyseenalaiseksi. Desprez'n kirkossa absoluuttisen pelkistettyyn sisätilaan, toiminnan kehykseen, kontrastoi käsityönä tehdyt detaljoidut penkkikorttelit, kynttiläkruunut ja keskeinen alttari balusterikaiteineen ihmisen toiminnan ilmentäjänä. Stenbäckin muutostyössä tämä selkeä kahtiajako hälveni ja muuttui epämääräiseksi. Yhtenäinen parven kaari kuitenkin korosti keskeistilan pelkistettyä muotoa, vaikka kirkkoon lisättiinkin ristisakarat. Ruusuvuoren muutoksessa kaikki elementit taas riisuttiin. Sekä arkkitehtuurin kehys, tilakokonaisuus, että sisustukset, inhimillisen toiminnan ilmentymä, muuttuivat askeettisiksi. Sitäpaitsi parven pilkkominen erillisiksi ristisakaroista keskeistilaan tunkeutuviksi elementeiksi hajottaa tilavaikutelman. Vaikka kontrasti uusien ja vanhojen rakenteiden välillä toimiikin, jää kehyksen ja sisällön kontrasti puuttumaan, koska uudet pelkistetyt osat muodostavat sekä kehystä että sisältöä. Tässä tapauksessa ajatus arkkitehtuurista toiminnan kehyksenä jää fraasiksi vailla todellista sisältöä.

AN

Kuva 13.
Vaikka Eino Ruutsalon valokineettinen teos on siirretty kauemmas sisääntulosta, ei ole voitu poistaa sitä ongelmaa, että ulkoa heijastuva voimakas valo peittää itse teoksen aiheet useimmiten lähes kokonaan.

SRM

Kuvat 14 ja 15.
Äärimmäisen pelkistetty esimerkki arkkitehtuurista toiminnan kehyksenä. J.L. Desprez. Hämeenlinnan kirkko, 1795-98. pohjapiirros ja leikkaus sekä interiööri 1800-luvulta.

SRM

SRM

Kuvat 16 ja 17.
Hämeenlinnan kirkko, interiööri J.Stenbäckin suunnitteleman vuonna 1892 valmistuneen muutoksen jälkeen, sekä jälleen pelkistettynä Aarno Ruusuvuoren suunnitelman mukaan vuonna 1965. Ruusuvuoren arkkitehtuurissa modernin arkkitehtuurin muotokielen esiintuominen on kuitenkin ilmeisesti ollut absoluuttista pelkistystä tärkeämpi periaate.

⁵ Aarno Ruusuvuori, Hämeenlinnan kirkko, Arkkitehti 5/1965, s. 132-137

Vuonna 1999 valmistuneessa korjauksessa hissit muutettiin läpikuljettaviksi. Ratkaisu vaikuttaa itsestään selvältä. Uudet hissikorien automaattiveräjät vieläpä molemmilla sivuilla tuntuvat hankalilta, mutta ne ovat välttämättömiä käyttöturvallisuudelle.

Alakatot onnistuttiin pitämään vanhoissa korkeusasemissaan, vaikka niiden päälle sijoitettiin tuntuvasti ilmastointi- ja sähkötekniikkaa. Erityisen tärkeää kattokorkeuden säilyttäminen oli, koska palkkien kiiltäviksi maalatut alapinnat ja täsmälleen samaan tasoon sijoitettu alakaton matta asbesti olivat yksi interiöörien harvoista arkkitehtonisista aiheista. Uusien ilmanvaihtokanavien sijoitus ei ole helppoa jos palkkien alitukset eivät tule kysymykseen. Palkkeihin tehtyjä uusia reikiä varten betonirautojen sijainti selvitettiin mm. röntgenkuvauksella, mikä ei ole aivan tavanomaista.

Alkuperäinen asbestialakatto oli harmaa. Se oli jo ennen tätä korjausta maalattu vaaleammaksi. Kun nyt asbesti poistettiin, tarjoutui mahdollisuus myös alakaton värin uuteen valintaan. Koska auloja ja käytäviä oli pidetty häiritsevän pimeinä, oli vaalean kellertävä lämmin värisävy uudessa puuvillaruiskupinnoitteessa luonnollinen valinta. Itse materiaalivalinta nykyisin tarjolla olevasta materiaalikirjosta oli myös lähes itsestään selvä asbestin korvike. Lisääntyneen tekniikan edellyttämät tarkistusluukut onnistuttiin ryhmittämään aulan katossa selkeiksi vyöhykkeiksi palkkien sivulle.

Anitra Lucanderin värimaailma uusittiin käytävien seinissä ja kokoushuoneissa, mutta työhuoneiden värityksessä ei voitu ohittaa huoneiden käyttäjien, etenkään johtajien, mielipiteitä. Käytävien valaistusta lisättiin. Kattoon asennettiin uudet valaisimet. Aiemmin käytävien ainoa valaistus, työhuoneiden yläikkunoiden kautta tulevan epäsuoran luonnonvalon lisäksi, olivat yläikkunavyöhykkeen alareunassa sijaitsevat, edelleen säilytetyt loisteputkivalaisimet. Käytävävalaistuksen lisääminen oli perusteltua, koska yhä suurempi osa kaupunginhallinnon valmistelutyöstä tehdään virkamiesten epävirallisissa käytäväkeskusteluissa, jolloin myös papereita on voitava lukea kohtuullisessa valossa.

Ilmeisesti sekä alakattojen maalaus vaaleiksi että valaistuksen lisäys käytävissä heikentävät luonnonvalon roolia kaupungintalon interiööreissä. Aiemmin tilojen yleisen hämärän vastakohtana tiloihin harkitusti sisäänotettu luonnonvalo sai arkkitehtuurin elämään. Nyt yleinen kirkkaus latistaa tilavaikutelman. Tämän hinnan hemmoteltu käyttäjä joutuu maksamaan, ja moni maksaakin sen mielellään.

Wc-tilat säilyttivät luonteensa melko hyvin, vaikka laatoituskin jouduttiin rajujen asbestipurkutöiden jäljiltä uusimaan. 1970-luvun hallintokulttuurin erikoinen jäänne, wc-tiloihin liittynyt anniskelubaari, poistettiin ja tilaan rakennettiin uudet wc-tilat liikuntaesteisille.

Kuva 12.
Aki Davidsson. Kaupungintalon sisääntuloaulan uudet hissiovet. Umpinaisen seinäpinnan ja aukon kontrasti on häviämässä. Aiemmin ehjä seinäpinta on avattu. Toisaalta aiemmin avoin käytävä on suljettu lasiovilla. Tämä on seurausta siitä, että ihmisten liikkumista rakennuksessa halutaan helpottaa, mutta myös valvoa.

Aarno Rusuvuoren toimisto / M.I.Jaatinen

SRM / R.Kamunen

Kuvat 18 ja 19.
Aarno Ruusuvuori. Kaupungintalon aulan pienoismalli sekä aula käytössä kohta valmistuttuaan. Matala ja hämärä aulatila suunniteltiin tietoisesti korkean ja valoisan porrastilan vastakohdaksi. (Eino Ruutsalon valokineettinen teos ei vielä ole paikallaan.)

Kuvat 21 ja 22.
Alkuperäinen käytäväinteriööri vuodelta 1970 on onnistuttu vuoden 1999 peruskorjauksessa säilyttämään lähes ennallaan. Näkyvänä muutoksena ovat vain uudet kattovalaisimet, vaikka alakattojen päälle on lisätty huomattava määrä teknisiä asennuksia.

Julkisivun väri oli Ruusuvuoren ja Anitra Lucanderin suunnittelemana voimakkaan sininen. Ikkunanpuitteet olivat tummat häivyttäen puitejaon. Tätä oli perusteltu mm. Engelin alkuperäispiirustuksilla, joissa puitteita ei ole esitetty lainkaan. Tosiasiassa lienee Ruusuvuoren ratkaisun takana ollut modernistinen ajattelutapa. Nyt julkisivu palautettiin huomattavasti traditionaalisemmaksi. Rakennus on edelleen sininen, mutta taitettu harmahtavaksi, niin että se sopeutuu Pohjoisesplanadin rakennusrivistöön. Ikkunanpuitteet on maalattu vaaleiksi niin, että jako on taas nähtävissä. Markiisit tuovat edelleen julkisivuun modernia ilmettä.

Kuva 23.
Kaupungintalon julkisivussa Ruusuvuoren tummalla värityksellä häivyttämä ikkunoiden perinteinen puitejako on vaaleammalla värityksellä otettu uudelleen esiin.

Gallerian ylläpitoa Kluuvin virastotalossa ei ilmeisesti kaupungin johdossa pidetä tavoiteltavana. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen onkin todennut, että olisi suotavaa siirtää näyttelytoiminta mahdolliseen Katajanokalle rakennettavaan arkkitehtuurin ja muotoilun keskukseen, jolloin nykyinen galleriatila voitaisiin muuttaa toimistotiloiksi.⁶

Uusien ikkunoiden tekeminen sisäpihan nyt umpinaiseen julkisivuun ei enää voi pilata arkkitehtuuria. Sehän on jo pilattu. Tätä pohdittaessa olisi kuitenkin syytä muistaa niitä periaatteita, joiden mukaan rakennuksen käyttötarkoitus vuonna 1968 valmistuneessa uudistuksessa määriteltiin. Aarno Ruusuvuori kirjoittaa Kluuvin virastotalon esittelyssä Arkkitehti-lehdessä: "Meillä ja muissa pohjoismaissa saatujen kokemusten perusteella on osoittautunut sangen hedelmälliseksi ajatukseksi, että kaupungintalokorttelin kaltaiseen virastokokonaisuuteen sijoitetaan muitakin kuin puhtaasti toimistotiloja. Tarkoituksena on ollut vanhan kaupunginosan elävöittäminen myymälä-, näyttely-, kahvila- ym. toiminnalla. Näin vanha kaupunki pystyy antamaan huomattavan positiivisen lisän kaupunkikuvaan."

AN

Kuva 24.
Kluuvin Galleria, ison näyttelysalin päätyseinä on uhrattu ilmanvaihtosäleiköille.

AN

Kuva 25.
Kluuvin Galleria. Pienen näyttelysalin aineettomuutta tavoittelevan portaan alle tehtiin uusi sähkökaappi. Tämä toteutus tuli yllätyksenä sekä arkkitehdille, että sähkösuunnittelijalle, jotka olivat suunnitelleet sähkökaapin rakennettavaksi alempaan kerrokseen. Tilaajan edustaja halusi sen kuitenkin tähän. Myönteisenä on kuitenkin nähtävä, että minimalistiset teräslasiovet on säilytetty.

⁶ Helsingin Sanomat, Kaupunki, 1.2.2000

Aulikki Korhonen, Kaupungintalo, Aarno Ruusuvuori ja moderni aika, Kaupungin Leijona-sydän, Narinkka 1998, Helsingin kaupunginmuseon julkaisusarja, 1998. s. 101-118.

Pekka Kärki, Uschakoffin talon rakennushistorian pääpiirteet, Arkkitehti 5/1968, s. 24.

Pekka Kärki, Helsingin kaupungintalo, Rakennushistorian pääpiirteet, Arkkitehti 3/1971, s. 28;

Aarno Ruusuvuori, Kluuvin virastotalo, Unioninkatu 28, Helsinki, Arkkitehti 5/1968, s. 23-.

Åsa Ringbom, Societetshusen i storfurstendömet Finland, Helsingfors 1988.

Helsingin Sanomat