Tärkein päätös rakennuksen elinkaaren muutosvaiheissa on käyttötarkoituksen valinta. Arppeanum on alusta asti ollut eräänlainen monitoimitalo. Pääasialliseen käyttöönsä kemian laitosrakennuksena se osoittautui kuitenkin kelvottomaksi varsin pian valmistumisensa jälkeen. Kemian laboratorioiden muutettua viereiseen vuonna 1887 valmistuneeseen uudisrakennukseen erityisesti geologian kokoelmat saivat lisätilaa. Missään vaiheessa ei rakennuksessa ollut kuitenkaan tehty niin perusteellisia muutoksia, että historiallisia vaiheita olisi pyyhkäisty pois. Näin Arppeanumin arvo rakennusmuistomerkkinä oli kasvanut huomattavaksi. Siitä oli tullut eräänlainen ikoni rakennussuojelun kentällä. Restaurointiin lähdettäessä rima olisi poikkeuksellisen korkealla.

Metsäsian korttelissa Senaatin talon pohjoispuolella vanhat 1800-luvun asuinkivitalot olivat siirtyneet vähitellen yliopiston käyttöön ja 1970-luvulla melko kovakouraisen peruskorjauskierroksen kautta ministeriöiden virastotaloiksi. Uuteen kemian laitosrakennukseen sijoittui maa- ja metsätalousministeriön tiloja. Myös geologian laitosrakennus oli päätetty ottaa virastokäyttöön. Samaan kortteliin rakennettiin Osmo Lapon piirtämä sisäministeriön uudisrakennus 1970-80-lukujen vaihteessa. Projektin esittelyssä Arkkitehtilehdessä 3/1971 todetaan: "...korttelisuunnitelman mukaan korttelin keskus avataan ja Hallituskadun ja Snellmaninkadun varrella olevat rakennukset kunnostetaan virastokäyttöön sopiviksi." Uudisrakennus, joka ulottui myös Arppeanumin tontille, esiteltiin Arkkitehti-lehdessä 3/1983. Silloin käytettiin ilmaisua: "Tavoitteena oli ...virastokäyttöön soveltuvien kadunvarsirakennusten peruskorjaaminen." Valtion rakennushallinnossa oli tapahtunut ajattelutavan muutos. Oli todettu, että geologian laitosrakennus ei sovi virastokäyttöön, jolloin sitä ei siis kannata muuttaa virastokäyttöön sopivaksi. Rakennus päätettiin palauttaa yliopiston hallintaan. Oli opittu vuoden 1964 Venetsian julkilausuman 5. artikla, jonka mukaan rakennusmuistomerkillä tulee olla hyödyllistä käyttöä, mutta käyttö on valittava siten, ettei se edellytä olennaisia muutoksia rakennukseen.

Kun Helsingin yliopisto oli saanut Arppeanumin takaisin, yliopiston rakennussuunnittelupäällikkö Eea Pekkala-Koskela kirjoitti Tiili-lehden 2/1982 artikkelissaan: "Geologian laitosrakennuksen omista ehdoista tullaan lähtemään, kun sen uusi käyttö ja saneerausperiaatteet lopullisesti määritellään." Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin voidaan puolittain iloita siitä, että Arppeanumin elinkaari jatkuu. Yliopistomuseon kokoelmien sijoittaminen Arppeanumiin ja vanhan auditorion käyttö edelleen yliopiston luentosalina noudattaa kirjaimellisesti Venetsian julkilausuman 5. artiklaa. Arppeanumin arvo rakennusmuistomerkkinä on kuitenkin vähentynyt sen taloudellisissa paineissa tehdyn kompromissin seurauksena, että koko ensimmäinen kerros peruskorjattiin Valtioneuvoston tietohallinnon tarpeisiin. Tämä on 5. artiklan kriteerien mukaisesti toki hyötykäyttöä. Katutason huoneet sopivat yläkerroksista poiketen pohjaratkaisultaan hyvin toimistokäyttöön. Sen sijaan kaikkein raskainta sähkö- ja ilmastointitekniikkaa edellyttävän toiminnan tuominen rakennukseen oli restaurointihankkeen lähtökohtien vastaista, ja teknisesti vaativan toimistoympäristön rakentaminen seurausvaikutuksineen aiheutti varmasti olennaisia muutoksia muuallakin kuin vain rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa.

Yksityiskohtaista arviointia restauroinnin onnistumisesta en uskalla esittää. Ainakin porrashuoneessa leijuu yhä sama vanha henki, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Museon kokoelmahuoneissa on seinät ja katot maalattu. Lankkulattioiden reunoilla kiertää vanerikansisto, niiden alla lienee paljon sähköjohtoja. Huoneiden kattolistojen ohi koukkaa pulleita putkia, jotka päätyvät lattialla seisoviin tuloilmalaitteisiin, vanhojen uunien paikalla tietenkin, tuota ratkaisua on selvästi ajateltu, eivät ole missä tahansa. Huoneita kierrellessä siellä täällä kiinnittää huomiota tämän viimeisimmä n rakennusvaiheen jälkiin. Ajan myötä niihin silmä tottuu ja ne muuttuvat osaksi talon historiaa.

Peruskorjauksen valmistuttua on vaikea kuvitella sitä hävityksen kauhistusta, joka - kaikkien työmaiden tapaan - on rakennuksessa työn kestäessä vallinnut. Arppeanumin työmaavaiheesta on teetetty perusteellinen dokumentointi. Nyt on opittu Venetsian julkilausuman viimeisinkin, 16. artikla, jonka mukaan tulee laatia analyyttinen ja kriittinen, valokuvin ja piirroksin kuvitettu raportti suoritetusta restaurointityöstä kaikkine vaiheineen. Dokumentointiin erikseen palkattuna arkkitehti Kati Winterhalter vietti työmaalla aikaa valokuvaten, kokouksia seuraten ja työmiehiä haastatellen. Myös ne seikat, joita ei voi pitää oikeaoppiseen restaurointiin kuuluvina, on tuotu esiin. Raportista välittyy kuitenkin myös se, että hankkeen osapuolet ovat tehneet parhaansa, viimeistään sitten kun virheistä on opittu ja asiat oikein oivallettu. Rakentajat voivat olla ylpeitä työstään.

Venetsian julkilausuman 16. artiklan suosituksen mukaisesti Arppeanumin työmaadokumentointiraportti on saatettu julkiseen arkistoon tutkijoiden käytettäväksi. Ainakin yksi lukusalikappale on Suomen rakennustaiteen museon kirjastossa.

Aimo Nissi

Kirjoittaja on arkkitehti, arkkitehtuurin historian tuntiopettaja TKK:ssa ja työskennellyt peruskorjaushankkeissa useissa arkkitehtitoimistoissa.