Bauhausin rakennukset liitettiin vuonna 1996 UNESCO:n maailmanperintölistalle. Tämä on velvoittanut restauroinnin suunnittelijoita ja rakentajia esimerkilliseen työhön, johon olennaisena osana kuuluu perusteellinen rakennuksen historian selvitys ja restaurointityön dokumentointi. Lähtötilanteena vuonna 1996 oli rakennuksen sodanjälkeinen rappiotila sekä vuonna 1976 valmistunut alkuperäistä asua tavoitellut rekonstruointi. Tätä vaihetta on mm. Tarja Nurmi kuvannut artikkelissaan ark 4/1994.

Archäologie der Moderne -kirja on raportti juuri valmistuneesta restauroinnista. Kirjan toimittaja Monika Markgraf on restaurointihankkeessa edustanut rakennuttajaa Bauhaus-säätiötä.

Restauroinnin ratkaisujen perustana on Venetsian julkilausuma vuodelta 1964. Tavoitteena ei ole ollut rakennuksen täydellinen palauttaminen sen alkuperäiseen tilanteeseen, vaan sen säilyttäminen taideteoksena ja historiallisena todistuskappaleena. Niissä rakennuksen osissa, joissa oli säilynyt paljon alkuperäistä rakennetta, pääpaino on ollut restauroinnissa ja rekonstruktiossa. Korjauksia ja täydennyksiä on tehty milloin mahdollista esteettisen ja historiallisen arvon säilyttämiseksi. Rakennuksen muissa osissa on keskitytty huoltoon ja korjaukseen, jolloin on säilytetty vuonna 1976 rekonstruoitu asu. Kaikkialla tärkeimpänä on pidetty alkuperäisen materiaalin säilyttämistä. Erityisen perusteellisesti on selvitetty rakennuksen väritystä. Restauroinnissa on huomioitu sekä alkuperäisiä värisuunnitelmia että rakennuksesta löytyneitä alkuperäisen värityksen fragmentteja.

Ikone der Moderne -kirja liittyy samannimiseen juhlanäyttelyyn. Kirja ehkä vaatiikin näyttelyä seurakseen. Pelkkänä lukukokemuksena se ei ole helppo. Se on artikkelikokoelma, jossa Bauhaus-rakennus rinnastetaan tai vastakkainasetellaan aikamme - tai viime vuosisadan - arkkitehtuurin muiden teosten ja ilmiöiden kanssa. Tätä lukukokemusta ei ole haluttu tehdä yhtään helpommaksi painamalla kuvia näistä vertailtavista esimerkeistä. Lukija joutuu pinnistämään muistiaan tai hakeutumaan kirjastoonsa löytääkseen kuvat, joihin kirjoittajat viittaavat. Teoksen ainoa kuvitus on vain hiukan postimerkkiä suurempien mustavalkoisten kuvien sarja, yksi kullakin sivulla niin, että sivuja pläräämällä syntyy elokuvaefekti kävelystä Gropiusalleelta sisään rakennukseen ja pääporrasta ylös kerroksiin. Nähdään kuuluisa ulko- ja sisätilan liittyminen, mutta sivut loppuvat kesken juuri ennen kuin päästään juhlasaliin…

Artikkelien aiheet ovat kiinnostavia ja yllättäviäkin. Ehkä ne heijastavat Bauhaus-säätiön johtajan Omar Akbarin tavoitteita säilyttää Bauhausin radikaali perinne.

Robin Rehm kiinnittää artikkelissaan huomiota Bauhaus-rakennuksen ilmeisiin vaikutteisiin Japanilaisesta muoto- ja värimaailmasta. Juuri se, mitä Bauhausin useimmiten ajatellaan manifestoifan joutuukin kyseenalaiseksi. Länsimaista modernia arkkitehtuuria perinteestä ja esteettisistä vaikutteista vapaaksi kuvitteleva ja Bauhausin perillisen harmaanvalkoisen International Stylen turruttama arkkitehti joutuu raapimaan päätään. Oli Japanista tai ei, kirjassa todetaan kuinka tärkeä Bauhausin värimaailma on ja kuinka tämän seikan esiintuominen oli aiemmassa 1970-luvun restauroinnissa (tai mustavalkokuviin perustuvassa rekonstruoinnissa) laiminlyöty.

Wolfgang Thöner kertaa artikkelissaan lukuisia tulkintoja, joita Bauhaus-rakennuksesta modernin arkkitehtuurin edustajana on kirjoitettu. Todetaan mm. että Adolf Behne, Sigfrid Giedion, Giulio Carlo Argan, Leonardo Benevolo ja Christian Norberg-Schultz ovat suhteettomasti korostaneet avoimen, rajaamattoman tilan merkitystä. Näin arkkitehtuurin muut ulottuvuudet, mm. värin merkitys on toistuvasti jäänyt taka-alalle modernin arkkitehtuurin taidehistoriallisissa tulkinnoissa.

Aimo Nissi
Kirjoittaja tutustui Bauhaus-rakennukseen Dessaussa kesäkuussa 2006