Suomen Kansallisteatterilla on käytössään täysin erityyppiset teatteritilat, mikä tarjoaa ohjelmiston suunnitteluunkin hienoja mahdollisuuksia. Tilojen kunnostuksissa on syytä korostaa niiden ominaispiirteitä. Suuren näyttämön peruskorjauksessa tavoite oli Onni Tarjanteen piirtämän asun palauttaminen, tähdättiinhän rakennuksen 100-vuotisjuhliin. Kaija ja Heikki Sirenin suunnittelemat vuoden 1962 uudistukset saivat suurimmalta osaltaan väistyä. Kun samojen arkkitehtien piirtämä Kansallisteatterin pieni näyttämö, yksi modernin arkkitehtuurimme merkkiteoksista, aikanaan peruskorjataan, on kunniavelka maksettava takaisin.

Sari Schulman on puhunut mieluummin talon alkuperäisen arkkitehtuurin esiin nostamisesta kuin restauroinnista - vaikka siitähän on kysymys ja se on hyvin tehty. Teatterin yleisötilat on saatu jälleen arkkitehtonisesti yhtenäisiksi. Yksityiskohdissa on vanhojen dokumenttien puutteessa tasapainoiltu valistuneeseen arvaukseen perustuvan toteutuksen ja puutteellisen tiedon vuoksi tekemättä jättämisen välillä. Rekonstruktiopiirustusten avulla on testattu tietojen ja toteutusmahdollisuuksien rajoja. Vastaavan työskentelytavan soisi olevan restaurointihankkeissa yleisemminkin käytössä.

Luova restaurointiote on mahdollistanut detaljoidut rekonstruktiot keskinkertaistenkin valokuvien perusteella. Näyttävimpänä esimerkkinä tästä voi pitää pääsisäänkäynnin eteen palautettuja valaisinpylväitä. Hiukankin puhdasoppisemmalla ajattelutavalla olisi päädytty kuivakkaaseen abstraktioon, ja tyylin yhtenäisyyttä ei olisi saavutettu. Sitävastoin esimerkiksi freskoaulan seinäpaneloinnista oli tietoa enemmän kuin toteutuksessa haluttiin käyttää. Lopputulos onkin hieman keinotekoinen verrattuna tilan aitoihin pintoihin.

Teatterisalissa tärkein ratkaisu on ollut italianpunaisen seinävärityksen palauttaminen. Astuessaan sisään katsoja joutuu värikylpyyn, joka valmistaa teatterielämykseen. Salissa on historian tuntua. On käsityönä tehty aaltoileva puulattia, kulunut kumimatto penkkirivien alla ja seinän väriin verhoillut tuolit, joilta seisomaan nousten yleisö osoitti suosiotaan jo Ida Aalbergille. Ei sittenkään. Kumimatto on vanha, mutta ei alkuperäinen. Tuolit ovat 1960-luvulta ja nyt uudelleen verhoillut. Alkuperäisiä ovat Högforsin valimon raitisilmaventtiilit tuolien alla. Näiden eri ikäisten elementtien yhteisvaikutuksesta sali tuntuu vanhalta ja autenttiselta - ei vanhan juuri tehdyltä kopiolta.

Alkuperäisiä yksityiskohtia ja pintoja on saatu kiitettävästi esiin. Jopa kellarikerroksen mosaiikkibetonilattiat Morkussa ja lippumyymälässä ovat selvinneet ehjinä myöhempien päällevalujen poistosta ja perustusten vahvistusoperaatioista. Suihkupaalutusmenetelmä oli näiden lattiarakenteiden säilymisen kannalta varmasti oikea ratkaisu, mutta sen aiheuttama yllätyksellinen rakennuksen kohoaminen on toisaalla rikkonut valmiita pintoja.

Kansallisteatterin tilajärjestelyt ovat muuttuneet yhteiskunnan tasa-arvoistumisen myötä. Porrastorneista oli alunperin yhteys kadulta ja lippuhallista vain toisen parven sivulämpiöihin ja ylälämpiöön. Näin rahvaskin pääsi teatteriin häiritsemättä parempaa väkeä. Nyt avattiin porrastorneista yhteys myös ensi parven lämpiöön. Samalla poistettiin 1940-luvulla tehdyt ja 1962 uudistetut parvilämpiöiden väliset avoporrasyhteydet. Olisiko näitä muutoksia voinut historiallisista syistä jättää näkyviin arkkitehtonisen yhtenäisyyden kustannuksella? Avoportaat olivat aikanaan luokkaerojen katoamisen manifesti. Sellaisena ne olisi voitu säilyttää, jos palo-osastointi olisi saatu muutoin ratkaistua. Porrastornien uudet kulkuyhteydet ovat seurausta oman aikamme välttämättömyyksistä, henkilöturvallisuuden korostamisesta, hissistä ja liikuntaesteisten kulun helpottamisesta. Uudet ovet näyttävät kuitenkin erehdyttävästi vuoden 1902 ovilta.

Myöhempiä kerroksia on paljon riisuttu, mutta eri vaiheista on jäänyt muistoja rakennukseen. Eri ikäiset valaisimet ja irtokalusteet kertovat rakennuksen käyttöhistoriasta. Uudet kalusteet ovat vanhojen inspiroimia mutta varmaotteisesti kaukana uusvanhoista. Oivaltavasti on vanhoilla kalusteilla tiivistetty 1960-luvun tunnelma tupakkalämpiöön.

Kansallisteatterin 1960-luvun uudistuksia on vaikea ymmärtää nykyisen ajattelutavan pohjalta. Modernismin maailmassa rakennus vanhoine sisustuksineen oli raakamateriaalia, josta muotoiltiin uutta ihannetta. Kansallisteatterin muutos ei kuitenkaan yltänyt modernismin mestariteosten joukkoon, koska se ei ollut riittävän perusteellinen. Säilyihän julkisivun lisäksi paljon vanhaa sisustusta. Oltiin kohtuullisia ja lopputulos jäi puolitiehen, kuin olisi pukeuduttu poolopaitaan ja frakkihousuihin.

Tämän päivän peruskorjauksessa on tavoiteltu taas perinteistä juhla-asua, vaikka paljon koruja onkin kadonnut tai jätetty vielä myöhemmin esiin otettavaksi. Samoin kuin teatterissa esitettävät näytelmätkin aina sovitetaan uuden teatterisukupolven kulttuurista tulkiten, on kansallisteatterin uusi sisustuskin synteesi ja uudelleentulkinta, mutta ennen kaikkea kunnianosoitus alkuperäiselle arkkitehtuurille.

Yleisökin on vaihtanut sadassa vuodessa asuaan. Herrojen frakki on vaihtunut arkipukuun ja daameilta turnyyrit jääneet isoäidin vaatearkkuun, vielä uutta tulemistaan odottamaan.

Aimo Nissi

Kirjoittaja on arkkitehti, arkkitehtuurin historian tuntiopettaja TKK:ssa ja työskennellyt peruskorjaushankkeissa useissa arkkitehtitoimistoissa.